31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.
Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.
Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt — oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään — siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan, ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen — mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme — oli tämän kunnon miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!
Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä — ainoa ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt — sama isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä kädet ja jalat, — silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.
Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.
— Miksi eno on noin tuiman näköinen? — kysyi poika iloisesti. — Ei nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, — lisäsi poika, oikaisten vartensa korttelia pitemmäksi.
— Aiotko mennä kuninkaan luo? — kysyi Penna.
— Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, — vastasi Eerikki.
Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja oma ajatus iski hänelle päähän.
— Jos tapaat kuninkaan, — sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin ruveta husaariksi.
— Eno tahtoo ruveta husaariksi! — huudahti Eerikki hämmästyen.
— Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, — vastasi Penna.
— Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.
— Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani riippuu sänkyni päällä.
— Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?
— Se hoitakoon itse itsensä.
— Mutta minkätähden?
— Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla sotamiehenä.
— Mutta nythän on rauha.
— Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.
— Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle tilaisuutta tapella.
Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.
— Mutta se on sama, — arveli hän. — Kauemmin en voi elää; sentähden tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.
Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.
— Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? — kysyi hän.
— Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se — lisäsi hän hetken kuluttua — saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron. Minä en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.
— Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?
— Nyt on hän tullut tänne…
— Kuka on tullut tänne?
— Entinen isäntäni, ratsumestari — Pertensöld. Onhan se päivänselvä asia.
— Minä en ymmärrä mitään.
— Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa — ja että he leikkituvassa kohtasivat toisensa — ja että olen sysännyt hänet vallilta alas — ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen elinajakseen — ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut luuta — ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen! — tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna hänen keihästää itsesi kuin silakka! — sillä jos ei minua olisi ollut, mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? — onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden tahdon ruveta husaariksi.
— Kertokaa minulle koko asia! — sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat. Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen! Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.
Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua tapausten menoa ohjaamaan?
Hänelle johtui jotakin mieleen.
— Tiedänpä neuvon! — huudahti hän riemuiten. — Joka ei ole lahjaa pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää, ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata — ettei teillä ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.
Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.
Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.
Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse. Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.
— Odota tuolla ylhäällä! — nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.
Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa, joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.
Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi suukkosensa kurttuiselle kädelle.
— Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, — nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa, lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.
Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!
Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis vapisevalla äänellä:
— Kävin erään sairaan luona.
— Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, — sanoi isä. — Kun sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on turvattu.
— Isä hyvä!
— Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää. Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.
— Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia kutsui herraksi. — Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon alaiseksi.
— Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo, menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän Jumalan nimessä kutsumustaan.
— Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.
— Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi valvonut.
Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään — se oli jo liikaa.
— Suokaa anteeksi, isäni, — aloitti hän taas. — Ei ole pappi vielä sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.
— Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan meidän suvustamme sanansa peruuttanut?
— Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!
Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä
luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava
Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.
— Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein nöyrimmästi?
— En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä hylkäsin hänen tarjouksensa.
— Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.
— Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.
— Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!
— Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan. Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani, mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin — silloin en voinut enää kieltää, ja — suokaa, isä, anteeksi! — silloin ojensin hänelle käteni!
— Sinä lupasit hänelle…
— Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja minä aion pitää sanani.