32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.
Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen, mutta tällä kerralla hän erehtyi.
— Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! — sanoi hän kylmästi, miltei ylenkatseellisesti.
— Niin, isäni.
— Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä tule sitä kantamaan.
— Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen polvillani — ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä — antakaa suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden, inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan kysymyksessä — olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä kohtaan?
Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei, tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.
— Tuon kyllä tiedän ja tunnen, — sanoi hän välinpitämättömästi. — Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin tallinoven päälle.
— Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! — huusi Ester tuskissaan.
— Ei ole, — sanoi isä, — minä vastaan sinulle niinkuin täytyy vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.
Ester nousi ylös.
— Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, — sanoi hän, — ja olkaa varma siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen teidän tyttärenne, enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen toisen. Minä en voi mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään voi peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen tehdä, jos vain oma onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden täytyy minusta tulla Bertelsköldin puoliso.
— Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin minä elän! — huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. — Ja minun kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.
— Teitä minä olen rukoillut polvillani, — vastasi Ester päättävästi; — mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni — se on teidän — mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!
— Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?
— Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.
— Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan aatelismieheen?
— En.
— Etkö? — Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke — kelvoton kantamaan isiesi kunniallista porvarillista nimeä! — tee niinkuin tahdot, herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan turhamielisyytesi!
— Ne olivat laihoja eväitä ne! — sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti, että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.
— Tulet oikeaan aikaan, — sanoi Larsson aivan toisella äänellä. — Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja tiistaina ovat häät.
— Ei niillä ole kiirettä, — vastasi Penna. — Minullakin on asiassa jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies — on tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.
— No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?
— Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni. Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten Debreczinin arolle.
— Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.
— Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin — en lainkaan kursaile. — Tämän talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty kuin koiraa ja petetty kuin koiraa — ja kun Kasti usutti minua, puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä telttaa pidän ja tanssin häissä.
— Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi ja pane maata.
— Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni — tahdoittehan ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona. Kernaasti minun puolestani, se oli minun herrani, ja joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut. Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen sielusta?
Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla päällään.
— Älkää huutako tänne janitsaarejanne, — sanoi hän; — sillä niin totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu, niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias! Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat, hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä, kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa — mitä veljilleni, jotka kasakoilla hakkautitte palasiksi — mitä sisarilleni — joilta peijasitte heidän isän perintönsä — mitä Perttilän talolle, jonka tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?
Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet — niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät — ajatukset saivat hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.
Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan vähänkään värähyttämättä — silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä. Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:
— Mene makuutupaan nukkumaan.
Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja vei häneltä luonnon.
— Pitääkö minun mennä? — kysyi hän.
— Pitää, sinun pitää mennä, — vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut hänet.
Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa takaisin vanhuksen luo. — Isä, — sanoi hän, — tuommoiselle miehelle te tahdoitte uskoa tyttärenne!