33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.
Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista, joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta: "Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".
Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.
— Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?
— En tiedä.
— Mistä on kysymys?
— En tiedä.
— Oletko anonut puheillepääsyä?
— En, teidän armonne.
Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.
Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin. Luultavasti hän tiesi myöskin — niinkuin pikkukaupungissa kaikki tiedetään — että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.
— Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? — kysyi hän, terävästi katsoen poikaan.
— Ei, — sanoi Eerikki.
— Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, — sanoi maaherra käskevästi.
Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.
Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen. Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. — Mitä asiaa mahtanee hänellä minulle olla? — kysyi Eerikki itseltään ja oli kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.
Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt valtakunnan keskuksessa eli — puhuaksemme hovirunoilijain tapaan — silmätysten "auringon" kanssa.
Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun, aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen, ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan, näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri, joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä, kun hän sanoi:
— Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta sairaanne odottaa teitä, tohtori!
Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon" paisteessa.
— Tule likemmä, — sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.
Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.
— Mikä on nimesi?
— Eerikki Ljung.
Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. — Ljung? — toisti hän. — Olisinko erehtynyt?
— Isäni nimi oli Pietarinpoika. — vastasi Eerikki vähän peloissaan.
— Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin lukiolainen.
— Mutta sinä osaat sorvata?
— Olen vähän oppinut isältäni.
— Sinähän se olit, joka — annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten
Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?
Eerikki kumarsi.
— Jotenkin hyvin… Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.
Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin ratas.
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä pääsevänsä ylioppilaaksi.
Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. — Minä tiedän, — sanoi hän. — Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?
— Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään kirjeen.
— Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.
Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan ruusukammiosta — tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.
Kuningas jatkoi: — Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?
— Arkkiaatteri Linnaeukselta.
— Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?
Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje, jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki esille tämän kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. — Eikö sinulla ole ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?
— Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.
— Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi
Drottningholmassa?
Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein nauruun.
— Sanoinhan minä sen! — huudahti hän iloisesti. — Mutta he tahtoivat kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria, sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin jalkojaankin. Sacre nom, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi, olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.
Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.
— Odota, — sanoi hänen majesteettinsa. — Muistelen, että kreivi
Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?
Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.
— Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?
— Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.
— Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?
Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: — Kyllä hän on hyvä ihminen.
— Tyhmiä juttuja, — virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti uusia kysymyksiä samaan suuntaan.
Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin rohkea tuuma. — Nyt tai ei koskaan, — ajatteli hän.
— Teidän majesteettinne, — julkeni hän sanoa, — kreivi Bertelsköld tahtoo naida Ester Larssonin.
Kuningas naurahti. — Niin sanotaan, — virkkoi hän.
— Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, — vakuutti Eerikki, jonka mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. — Ester Larsson on kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.
— Huomaan, — sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, — että hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten kreivittäreksi tulemasta?
— Hänen isänsä.
— Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.
— Hän on liian ylpeä.
— Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?
— Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa joskus parempikin.