34. KUNINKAAN PUHEILLA.
Meidän kunnioitettavalla Vaasa-serkullamme näkyy olevan oma politiikkansa, — vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. — Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta kaalimadosta ei tule Apolloa.
— Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan, niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, — sanoi Eerikki rohkeasti. — Ei ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa suvussamme.
— Vai niin? — sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka matkalla oli hänen korviaan kiusannut. — Se mahtoi tapahtua kuningas Teiren hallituksen aikana?
— Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, — vastasi Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin armollinen…
— Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni, hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin, olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.
Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:
— Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen. Se on oleva meidän asiamme; urhoollisen sotamiehen leski ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.
— Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, — jatkoi Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.
Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli tullut porvariston puheille pääsyn aika.
Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään. — Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän punastuen.
— Mitä se on?
— Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti minulle, — vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.
— Minä muistan sen, — sanoi kuningas nauraen. — Mutta minä olen jo suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.
— Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! — sanoi poika rohkeasti. — Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.
— Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, — jatkoi kuningas, — ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene — saadaan nähdä, mitä voin tehdä.
Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.
— Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? — kysyi kuningas otsaansa rypistäen.
— Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.
— Mitä hän sillä tarkoittaa?
— Sitä en rohkene arvata, — vastasi Eerikki viekkaasti, — mutta minä luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.
— Poika — sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan täällä Vaasassa?
— Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen…
— Puhu. Sallin sinun puhua.
— Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota nimitetään…
— Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?
— Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä menoaan.
— Ah, — murahti Aadolf Fredrik huoaten, — kyllä ymmärrän. Piperkin tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! — Mutta mitä kansa sanoo minusta?
— He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, — vastasi Eerikki.
— Hyvä on — mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun äidillesi eläkkeen, — sanoi kuningas synkein silmin.
Eerikki meni. — Mitähän tuo viimeinen merkitsi? — tuumi hän mennessään.
Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti kamaripalvelijataan. — Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia hattuja! — sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää? Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä… Olkoon … saas nähdä … hyvä puolisoni … mutta pitääkö minun aina olla oikkujen heiteltävänä?… Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.
Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.
— Porvaristo saa tulla sisään!
Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.
Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan — kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön sanomatta — että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut, mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet — että vanha Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua pyyntöä — jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän hallitustaan — ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.
Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.
Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.
Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen, kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä, joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä, mitä kuninkaan luona oli puhuttu.
Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa iltapäivällä.
— Eikö mitään muuta? — kysyi ankara herra katsoen terävästi lukiolaista silmiin.
— Enpä muista muuta olleen, — vastasi Eerikki.
— Sinä valehtelet, poika! — sanoi vihastunut maaherra. — Sinä olet käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.
— Kah — nyt muistan, — jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. —
Kuningas oli niin armollinen, että…
— Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?
— Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.
— Mitä sinä lörpöttelet?
— Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta luulen sitä — nuuskarasiaksi!
— Ulos ovesta, — riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan sinusta selvän! — ärjyi maaherra.