35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.
Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää — oli lämpimästi ja kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa — oli erittäinkin mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa kaikkea aatelisvaltaa vastaan — oli harmin ja inhon tuntein lausunut mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista — oli vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.
Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta, joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.
— Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta, ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan arvomerkin.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha leikkikaluja kantamaan.
— Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin, minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.
— Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, — sanoi kuningas käyden tyytymättömäksi.
— Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.
— Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää siitä puhuko. Onko teillä perhettä?
— On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi lastenlapsia.
— Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.
— En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.
— Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne. Mutta minä panen erään ehdon, — jatkoi kuningas sillä herttaisella äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti alamaistensa sydämet, — ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei mitään puheita!
— Me olemme halpaa porvarillista väkeä, — vastasi Larsson. — Koko vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.
— Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?
Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.
Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa, porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta — juoksivat lihavina, punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella, mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean tyytyväisyytensä — sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä, yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.
Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg — molemmat mahtavia miehiä ja molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet "Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan — johtivat joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa — vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä. Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.
Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX — ollen silloin vielä kruununtavoittelija — 152 vuotta sitä ennen valmistutti itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan — että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme, että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista — että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät ruokahalua — että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona — että maistraatti sulasta alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan — ja että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa — niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän — suokaa anteeksi, aterioivan — niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150 vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä, sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen, sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen (hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia), sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.
Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan. Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.
Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo. Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin — siellä oli nuorilla ja vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika, olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.
Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen, jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.