36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.
Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa, kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä venäläiselle.
Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain maaherra ja pari kamariherraa.
Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno, siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi, niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut, visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää, että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu — kaikessa.
Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän, ryyppäsi vielä kerran — tällä kertaa melkoista enemmän — ja kysyi, mitä viiniä se oli.
— Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.
— Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.
— Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä vuotta takaperin, — vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi, jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän majesteettinne matkaeväiden joukkoon.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin autuaan isävainajani viinikellarissa.
— Eerikki, — sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin seiväs oven pielessä, — juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.
Eerikki livahti ulos.
Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen, joka oli hänelle maljan ojentanut — ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.
— Tyttäreni, — esitti isä Larsson.
— Ah, — sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä sukkeluuksilla, — se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen ihastunut saadessani tutustua häneen.
— Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, — vastasi isä, jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.
Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti, että kuningas — melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan — muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja aikaisempia elämänvaiheitaan.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.
— No, rakas Larsson, — sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen poistuakseen, — vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?
Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. — Tulta ja vettä — vastasi hän — ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai molemmille.
— Antaa niiden sähistä, — hymähti kuningas; — se ehkä rauhoittaa molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää, mitä teillä voi olla sitä vastaan.
— Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa onni tyhjän nimen voittamiseen.
— Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne — se on mahdotonta.
— Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.
— Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki, mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme voisi saada minut muuttamaan päätökseni.
— Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, — sanoi kuningas vihastuneena. — Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja toivotamme teille hyvää iltaa.
Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin kädessään.
— Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, — jatkoi kuningas, puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja. Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta siihen käärityn nenäliinan läpi.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Lasinsirpale raapaisi kättäni, — vastasi Eerikki.
Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta, varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.
— Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, — sanoi kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.
— Ehkä siellä oli koira pimeässä, — vastasi Eerikki hämillään.
— Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. —
Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.
Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi. — Älkää hätäilkö, — sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa pelästynyt; — Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua.
Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi — ei sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle — nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon — sentähden, että hän oli turhaan ponnistellut — sentähden, ettei hänestä tehtäisikään aatelismiestä — sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan — sentähden, ettei hän saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.
Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.
Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen pistänyt sormuksen sormeensa.
— Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! — huokasi vanha porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.
Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä virkoamaan.
Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman Larssonin kanssa. — Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole minua purrut — sanoi hän — vaan varas. Hän selitti, kuinka hän pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen, ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän siellä vielä nytkin.
Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.
— Ja hän aikoi varastaa? — kysyi hämmästynyt Eerikki.
Nuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: — Kiitä omaa onneasi ja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan, mutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis. Kellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat tänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli kapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä kaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana kellariin, lähettääkseen … se on hirmuista ajatella!
— Kuninkaan täällä ollessa…?
— Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman
Jumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi
Ruotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin
omansa.