37. KAKSI KIRJETTÄ.
Larssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä aavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon mies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa. Saattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki Ljungin viereltään nukkumasta.
Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta mitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.
Hän pudisti Eerikkiä. — Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät aivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna hänen silmänsä raolleen.
— Mitä minä tein eilen? — kysyi Penna.
— Nukuitte, — vastasi Eerikki.
— Mitä muuta?
— Anna minun olla rauhassa.
Mutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli tehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin luetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä vastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi valtiopäivämiestä kirveellä.
Penna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti hänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi hänet tuolille istumaan ja sanoi: — Kirjoita!
— Mitä minun pitää kirjoittaa? — kysyi Eerikki, nauraen suuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan — joka ei ollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään — tahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.
— Kirjoita niinkuin minä sanon, — vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja
Eerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:
"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa. Minä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois morsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut isäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen majesteetin pitää sanoa vältvääpelille…"
— Onko tämä kirje kuninkaalle?
— Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle viisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut isäntäänsä…
— Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.
— Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut husaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta husaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa. Onko siinä nyt koiranruokaa?
— Onko siinä nyt koiranruokaa? — kirjoitti Eerikki.
— Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi. Koska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa kuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on Poke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne tomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia heidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat kavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi omansa pässejä keritsemään…
— Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, — arveli Eerikki.
— Heti tullaan, — sanoi Penna. — Kirjoita vielä: minä olen ollut tyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.
— Tämä on jo neljäs kerta.
— Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska tyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee saamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli kuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa haistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta kuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki kirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä olen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen
Istvan.
Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi.
Harjaantunut Husaari.
— Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? — kysyi Eerikki, taittaen sen kokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.
— Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se kuninkaalle nyt heti kohta, — sanoi Penna.
— Keskellä yötä! Hän nukkuu.
— Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.
Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään monimutkaiseen anomukseen.
Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon, lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?
Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi hänelle selkänsä sanoen: — Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko hän tänään kalansiivoojaa.
Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki
Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. —
Saanko auttaa? — kysyi Eerikki.
Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, — sanoi hän.
Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia sanoja. — Sanoiko hän niin? — huudahti mestarikokki. — No, sitten näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään sanomista!
Tunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen majesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa raajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli pahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti oppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka kohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf Fredrikiä. — Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka voi hänet pelastaa? — kysyi hän.
— Ei, — sanoi henkilääkäri kuivasti.
— On, — sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester
Larsson esiin.
— Ah, — sanoi kuningas hämmästyen, — minun kaunis serkkuni, Vaasan prinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin teidän olevan oikeassa.
Korkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä, mutta Ester sanoi luottavasti: — Teidän majesteettinne on kenties kuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld on paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.
— Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille mielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, — laski kuningas leikkiä. — Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani. Kuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee? Kirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen suosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan ruokahalun aamiaiseksi.
— Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli luvannut minut vaimoksi — sanoi Ester punastuen.
— Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta isänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen kuninkaansakaan esirukous taipumaan.
— Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain murtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka hän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.
Kuningas luki: — Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä Herraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä, joka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki, eilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi korkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä tunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten minä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää voimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on, joka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen lausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena, voidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja rukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti, yhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja armoon suljettuna. Olen alati j.n.e.
Lauri Larsson, entinen valtiopäivämies.
— Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, — sanoi kuningas liikutettuna. — Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja sanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla suosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa käyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän kuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni — suvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? — minä pyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä takaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa, joka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana. Jääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä kreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa pääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle Vaasalleni!
Nyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon mutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta, etteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin hallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta. Hetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan väkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin heittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö hän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella päännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan kuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin Eerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen äänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee hellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.
Mutta pohjolan "aurinko" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin jo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin kaunopuheisin sanoin:
Uusikaarlepyy[41] sitten saa maan sankarin ottaa vastaan. Kansa ei kylliksi tuijottaa voi armasta kuningastaan. Pietarsaari[42] jo satasen on täyttää ehtinyt vuotta; onnentoivotus porvarien siis hälle ei kaiu suotta.
Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43] saa kestitä sankariansa;[44] riemusta sitovi hattuihin nyt tähkiä koko kansa, saatuhun satoon näin viitaten, mi sankarin saapuessa kypsyi. — Sä lahja taivainen pysyt muistossa ikuisessa.
Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45] on tuhannet vastassa siellä. Hurraa pilvihin kimpoavan saa vuoretkin kerrata vielä. Sata ja viisikymmentä kai jo vuotta on kulunut varmaan, kuninkaan jolloin nähdä sai tää maa; nyt AADOLFIN armaan.
Oulussa[46] kunniaporttikaan ei ehtinyt kohdallensa, valtias Ethonin-vaunuissaan[47] kun saapui jo vierainensa. Armollisesti luo katseitaan hän mielellä iloisella kansaan, mi sulaa hartauttaan hänt' tahtoisi kanniskella.
Sankari saapui Torniohon;[48] saa sielläkin hauskaa myötä: Tääll' on se paikka, miss' auringon tapa paistaa on päivää ja yötä. — Ethän vielä siis Sinäkään pois hennone Pohjolasta? Seutumme luopuis ei ikänään Sun valostas kirkkahasta!
Pariksi päiväksi jäätävä on näin sankarin Pohjan maille.[49] Tuntuu kuin vanhan auringon hän tehnyt ois valoa vaille. Paha on katsoa päivää päin: se näköhön vikoja saapi. Aurinko tää ei teekään näin, vaan silmiä vahvistaapi. J.n.e.