38. VAASAN PRINSESSA.
Se taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli puhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli myöskin eräs tavallisempi — tai jos niin tahdotaan,— todellisempi muoto. Pohjanmaalla on näet — niinkuin melkein kaikkialla muuallakin Suomessa — vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen lääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja uudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain harvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi kokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.
Yksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin oleva Riitta Seppälä eli "Sepän Riitta", vanhastaan tunnettu Larssonin talossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa kutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin hänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä iankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään ja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille matkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan, mutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli Vaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin pahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua, odotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana toivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen ääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän:
— Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!
Bertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen ämmään ja kuiskasi surullisesti:
— Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.
— Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin? — sanoi Ester lämpimästi. — Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman, joka on heikoissa väkevä.
Sepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri harmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies ja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut kursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat hänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat murtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.
— Ei tässä parku auta, — sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan lohduttaen. — Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän kärsiä.
— Kuinka on? — kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.
— Mitä joutavia, — sanoi ämmä. — Oikea käsivarsi ei ole katkennut, on vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä. Sääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei ole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja täytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru, josta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi herrasta tullut loppu.
Sen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski sen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä kertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.
— Mitä teette! — huusi Ester säikähtäen.
— Ei mitään, — sanoi taas Sepän Riitta, — se oli vain hitunen rustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi miehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi sattunut eloon jäämään.
— Te näette turhaa vaivaa, — huokasi Bertelsköld. — Minä en ole mikään hevonen; minä en kestä tätä.
— Lörpötystä vain! — jupisi ämmä. — Mutta minä sanon teille, että teistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette niinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?
Sitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli ämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani päälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että haavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että Sepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei heti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois, oli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä että päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos käsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että sitä oli "hierottava" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani hienon kreivillisen ihon kirvelemään.
— Enkö sitä sanonut! — huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä päivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja viileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas alkoivat punoittaa, — enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!
Bertelsköld hymyili. — Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies on heikko ja nainen on väkevä!
— Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa käsilläsi maailman läpi, — naurahti Ester vuoroonsa.
Laurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi kerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra, korkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja kunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson — "kristillisesti toivottamalla armoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen". Vaikka on jo vanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa kahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut yleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin suuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja "Vaasan prinsessa" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä tähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen aikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan uskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia — sillä kaikki pohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia — oli antanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona sairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta porvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää maksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi, kun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja kaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi saksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan seurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti elänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että kun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman valleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat, ja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä Riittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu; moni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!
Näin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat erittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut tai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja laajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta istui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin isä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin käsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa kunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen taloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin kaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää kuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.
Kuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan päivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin Vaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat vihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki kalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu esiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha kulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean morsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin, niin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes rahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän morsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli iso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty kultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei koskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen syvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä päivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin komea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta polvilleen ja sanoa Jumalalleen: "Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani, etten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan niinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin ansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja timanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen johdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!"
Sulhanen itse koreassa univormussaan oli yhtä vakava hänkin, ja hänen kasvonsa olivat vielä kalpeat äskeisten kärsimysten jälkeen. Hän ei vielä saanut oikein nojata äsken parantuneeseen jalkaansa, ja sentähden ei ollutkaan varsinaisia tansseja häissä. Ainoastaan lehtimajoissa kartanolla saivat nuoret, Eerikki Ljungin johtamina, illan suussa huvitella itseään iloisilla tanssileikeillä: "Fria vill Simon i Sälle", "Ungersvennen sig i dansen går", ynnä muilla, jotka sittemmin ovat joutuneet unohduksiin.
Morsiamen talutti esille ja jätti sulhaselle hänen vanhin veljensä Lauri. Nuorempi veli, pastori Bertel, toimitti vihkimisen. Se oli juhlallinen vihkitoimitus kolmine tai neljine virsineen, joita veisaamaan kaikki läsnäolevat yhtyivät, ja suvun nuorimmat jäsenet pitivät punaista silkkitelttaa. Sitten menivät vastavihityt vanhan, nojatuolissa istuvan isän luo, polvistuivat hänen eteensä ja vastaanottivat hänen siunauksensa.
Vanha porvariskuningas ei ollut jaksanut — tai ei ollut tahtonut — taluttaa tytärtään vihittäväksi. Hänen sitkeä voimansa oli murtunut sisällisestä taistelusta enemmän kuin viimeisestä taudista. Ester oli ollut oikeassa: vanhus voi murtua, mutta ei taipua. Kuinka hän olikaan vielä vähän ennen halveksivasti puhunut kuninkaan sormuksesta! Ja kuinka varma hän luulikaan olevansa haudattuaan tuon pahuksen Palosaaren salmeen! Mutta ei kukaan kuolevainen voi kokonaan irtautua aikansa heikkouksista, ja tuohon aikaan oli taikausko vielä voimallinen Suomessa. Sen ruminta kuonaa oli vain jonkin verran pinnalta kuorittu. Noita-akkoja ei enää poltettu, mutta noituuteen uskottiin. Kuninkaan sormuksella oli vielä täysi tehonsa, ja voimakkaimmatkin luonteet olivat sen vaikutuksen alaisina. Sen kummallinen löytyminen heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Larsson luuli sen ikuisesti haudatuksi, oli yhdellä iskulla musertanut tämän jäykän ukon koko itseluottamuksen ja — niinkuin hän itse lausui — asettanut hänet Jumalan tuomion alle. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, kuinka suuri osa hänen taikauskollaan oli siinä asiassa; hän ei tahtonut taipua oman heikkoutensa alaiseksi; sentähden hän katsoi sormuksen Jumalan rangaistukseksi. Ja tämän korkeamman voiman painon alla, joka oli hänen viisauttaan pilkannut, sortui hän maahan. Tästä päivästä alkaen ei Larsson enää katsonut olevansa oman tahtonsa herra. Kun hän nyt suostui antamaan pois tyttärensä, näytti hänestä kuin hän tottelisi korkeain, ikuisten voimain ankaraa käskyä, mutta itse hän sydämessään oli ja pysyi samana järkähtämättömänä Pohjanmaan kansanvaltaisten johtajana, ja niin muodoin aateliston ja aatelisvallan vihollisena, mikä hän aina oli ollut.
Mutta juuri tämä, että hän piti itseään korkeampain valtain tahdottomana välikappaleena, vaikutti sen, että tässä ennen niin kopeassa porvariskuninkaassa oli jotakin juhlallista ja outoa. Oli tavatonta nähdä tämä kova mies pehmeänä. Kun tuo pitkä, mutta nyt köyristynyt äijä, jonka tukka oli lumivalkea ja otsa vakava ja rypistynyt, laski kuivettuneet kätensä vastanaineiden päitten päälle, puistatti juhlallinen hartauden tunne läsnäolevia; tiedettiin, mitä se merkitsi. Ei koskaan ennen ollut porvariskuningas näyttänyt paremmin ansaitsevan kuninkaan nimeänsä kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näytti olevan sille uskoton. Hän oli sillä hetkellä ristiriidassa koko entisen elämänsä kanssa; mutta samalla hän oli kuin kuningas, joka sallimuksen tahdosta kaatuu kansansa johtajana.
Ymmärrettiin, mitä hän tarkoitti, kun hän, siunatessaan vastanaineita ja kaunistaessaan tyttärensä porvarillisen nimen kreivinkruunulla, virkkoi:
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!
Sillä nyt hän lopetti sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli erottanut aateliston ja kansan Suomessa, ja rauhan henki alkoi saarnata sovintoa noiden eripuraisten kansanluokkain välillä. Totta kyllä on, että samaa riitaa kesti vielä kauan, mutta se oli vain myrskyn maininkia. Kahdeksannentoista vuosisadan vapaamman hengen ensimmäinen aamuvartio oli murtanut vastakohtain kärjen.
Kreivitär Bertelsköldiä ei voitu saada vanhasta isästään eroamaan, ja koska kreivikin tarvitsi vielä levähtää täysin tervehtyäkseen, niin päätettiin, että vastanaineet toistaiseksi jäisivät Vaasaan. Vanha porvariskuningas ei kumminkaan kauan tarvinnut tyttärensä hellyyttä hyväkseen käyttää. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella — se oli Reginan päivä, seitsemäs — nukkui hän, vuoteensa vieressä istuvan tyttärensäkään sitä huomaamatta, pois pitkästä, vaivalloisesta ja levottomasta elämästään. Hänen viimeiset sanansa olivat muistoja tuosta hänen nuoruudessaan vallinneesta suuresta nälänhädästä. — Lakaiskaa vilja-aitta, — kuiskasi hän — ihmiset näkevät nälkää — kultatynnyri ruistynnyristä!
Niinkuin tavallisesti käy, tunnustettiin tämän toimeliaan miehen ansiot hänen kuolemansa jälkeen. Huuto hänen karuudestaan, hänen viljakaupalla kiskomastaan liiasta voitosta ja muista semmoisista vaikeni vähitellen, ja ymmärtäväiset ihmiset alkoivat huomata, että kauppiaan voitto, hyvästi ansaittuna ja viisaasti käytettynä, on samalla koko yhteiskunnan voitto. Rovasti Hedman ei jättänyt tätä tilaisuutta käyttämättä antaakseen ainakin vaasalaistensa nauttia pitkästä puheestaan, joka niin nolosti oli keskeytynyt kuninkaan tullessa. Ja koska osaava puhuja ei koskaan joudu pulaan vanhoja tähteitä tarjotessaan, taisi rovastikin niin taitavasti asetella sanansa, että kärsivälliset kuulijat kahden tunnin kuluessa luulivat kuuntelevansa hautauspuhetta Larssonista, vaikka varsinaisena aineena oli "auringon" matka Pohjanmaan kautta ja papiston erinomainen kunnioitus, uskollisuus ja mielihartaus — "Phoibosta" kohtaan.
Kreivi Bertelsköld oli ylimys raha-asioissa niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei siis tinkinyt vaimonsa perinnöstä, ja panettelu, joka nyt oli jättänyt vainajan rauhaan, kääntyi sen sijaan hänen poikiansa vastaan. Väitettiin — emme tiedä, kuinka suurella syyllä — että veljekset, ja erittäinkin Lauri, isänsä testamentin nojalla osasivat käyttää kreivin auliutta hyväkseen ja laskivat sisaren osan tästä rikkaasta pesästä jotenkin niukaksi. Varmaa vain on, että perunkirjoitus kävi nopeasti, että lukuisa suku sai tyytyä muutamiin vähäisiin lahjoihin ja että kreivitär Bertelsköld kyllä vei muassaan runsaat myötäjäiset hopeaa, liina- ja pitovaatteita ja huonekaluja, mutta sitävastoin ainoastaan neljätuhatta taleria puhdasta rahaa. Talon oma laiva, Toivo, joka oli käynyt Englannissa sen jälkeen, kun viimeksi kuulimme siitä puhuttavan, varustettiin nyt, niinkuin sanottiin, vartavasten viemään kreivillistä pariskuntaa myötäjäisineen Tukholmaan. Mutta luultavasti ei matka tulisi laivan isännistöllekään tappiota tuottamaan.
Sitten kun Sepän Riitta oli runsaasti palkittu, lähtivät kreivi ja kreivitär Bertelsköld syyskuun lopulla Vaasasta ja tulivat kaksiviikkoisen myrskyisen matkan jälkeen Tukholmaan, jonne toistaiseksi voimme heidät jättää varmoina siitä, että he olivat onnelliset rakkaudessaan, onnelliset keskinäisessä kunnioituksessa ja luottamuksessa.
Eerikki Ljung oli täll'aikaa ollut jo kuukauden ajan Turussa, oli kunnialla tullut ylioppilaaksi ja odottamattomaksi ilokseen vielä saanut kuninkaalta viidenkymmenen plootun suuruisen vuotuisen stipendin, joka riitti hänen kirjainsa ostoon ja siihen, että jonkin kerran sai kaljalla ja talonpoikaisjuustolla maustaa sitä leipäsäkkiä ja voitynnyriä, jonka hänen äitinsä, reipas ja hellä Maria Pietarintytär — entinen Maria Larsson — oli Lohilahdesta lähettänyt kultanupulleen Turkuun. Hän oli myös saanut ystävällisen kirjeen jalolta suosijaltaan, arkkiaatteri Linnaeukselta, joka antoi hänelle hyviä, hänen opintojaan koskevia neuvoja ja lupasi tulevana kesänä lähettää hänelle rahaa Satakuntaan ja Hämeeseen tehtävää kasvitieteellistä retkeä varten. Kirjeessä oli myös muutamia tervetulleita rivejä Eriika Lindelialta, joka kertoi, että hän kesällä oli tutkinut kuusi uutta sienilajia ja pannut neljätoista käärmettä väkiviinaan, ja sitten vielä oppinut munia keittämään. Mainitsi Eriika myöskin sivumennen, että hänellä oli Hämeessä täti, jonka luona hän oli saanut luvan käydä tulevana kesänä, jolloin kenties saattaisi niin sopia, että Eerikki niillä tienoin tutkisi kasveja. Hauskaa olisi kohdata toisiaan, arveli hän, mutta Eerikin ei pitäisi millään muotoa antaa häiritä itseään hänen tähtensä. Ja tätä toisteli pikku Eriika niin monta kertaa kirjeessään, että Eerikki viimein alkoi epäillä, että juuri Eriika eikä kukaan muu ensiksi oli tehnyt hänen uuden kasvitieteellisen retkensä suunnitelman, vaikka siinä olikin menetelty niin nokkelasti, että näytti aivan siltä kuin eno arkkiaatteri olisi sen keksinyt.
Vielä on yksi henkilö, jonka vaiheista meidän tulee kertoa, ja se on Penna. Tämä kunnon mies oli nyt ehtinyt selvitä unestaan tuon sekavan yön jälkeen, jolloin hän kirjoitti kuninkaalle ja samalla kertaa lahjoitti sekä morsiamensa että maatilansa isännälleen, jota hän oli "pukannut". Edellinen lahja oli kiitollisesti otettu vastaan, mutta toista ei ollut kukaan korviinsa ottanut, ja tarkemmin ajateltuaan päätti Penna itsekin ennemmin elää varakkaana talonpoikana kuin köyhänä husaarina, jonka vielä päälliseksi — oman ajattelemattoman pyyntönsä mukaan — piti saada koiran ruokaa ja selkäsauna kerta päivässä. Kreivin paranemisesta kävi tämän rehellisen miehen mieli niin hyväksi, ettei hän ainoastaan tyytyväisin mielin ollut läsnä entisen morsiamensa häissä, vaan lahjoitti vielä sulhaselle kuuluisan, sukkajalka Pokensakin. Mutta Penna oli saanut naimishuolista kyllänsä, pysyi sentähden koko elinaikansa vakavana vanhanapoikana ja otti kasvatikseen ja perillisekseen yhden Eerikki Ljungin nuoremmista veljistä, Munsalan pikku Pietarinpojista.
Näin puhkesi vähitellen uusi suku Perttilän talossa nupulle, uusi suku Suomen saloilla ja kankailla, ja kenties me kerran vielä saamme nähdä noiden nuppujen kukkivan. Yksi aikakausi haarautuu loitolle toiseen. Satavuotisen, lakastuneen, myrskyn kaataman hongan rinnalla nousee maasta vaaleanvihreä vesa ja vankka runko. Minkätähden emme loppuun kuluneen elämän ohella, jommoinen porvariskuninkaan elämä oli, kukoistavan kesän ohella, jommoinen Ester Larssonin elämä oli, myös viipyisi muutamia iloisia hetkiä Kustaa III:n perhosajeluakin katsellen, miksi emme tarkastaisi lukiolaisen tulevaisuudentoiveita ja Eriika Lindelian vihreitä sirkkalehtiä? Korkealla näiden yllä, näiden takana, näiden edessä kaareutuu selkenevän ajan taivaanranta, ajan, joka luo väriensä heijastusta niihin kaikkiin. Erämaissa on päivä koittanut, vapauden aika on Ruotsissa ja Suomessa korkeimmillaan. Milloin ja mitenkä on uusi aamu koittava? Ammoin aikoja vastauksenne saaneet kysymykset, joihin ei kukaan osannut silloin vastata, mitä muuta te olette kuin ihmiskunnan samoja iäti uudistettuja kysymyksiä elämälle? Putoa, lakastunut lehti, ja idä piilossa, heikko siemen, kun vain putoat jalosti ja idät suuruuteen! Joko sitten ennustanet iltaa tahi aamua, niin se kaikki on kaikkivaltiaan päivää, jonka sadot tuleentuvat iankaikkisuutta varten.
Neljännen jakson loppu.