4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.
Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita — paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät — sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.
Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.
Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.
Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.
Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.
Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".
— Ei, — sanoi poika; — mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.
— Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, — vastasi Riikka hyvin varmasti.
— Mutta äidin onni on kysymyksessä, — huokasi poika.
— Mitä se merkitsee? — jatkoi Riikka närkästyneenä. — Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.
— Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!
— Mikä ei käy laatuun? — kysyi arkkiaatteri.
— Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.
Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. — Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, — sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.
— Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? — puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. — Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!
Arkkiaatteri naurahti. — Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.
Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.
— Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, — päivitteli Eriikka.
— Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, — vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.
Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.
He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä — ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.
Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi:
— En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni — arvaapas!
— Herchepaeus; sehän on jo päätetty.
— Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.
— Minustako? Erica vulgaris! Mutta sinusta ei saa tulla mikään vulgaris, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!
— Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas Ljung, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.
— Mutta se ei ole latinaa.
— Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen Ericaksi.
— Ljung … Eerikki Ljung … Ericus Ljungius … tavaili tyttö. — Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: Carolus Linnaeus! Se kalskahtaa joltakin se!
— Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.
Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: — Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!
Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset, ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.
— Lapset, mitä te mellastatte? — torui arkkiaatteri, mielihyvin katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.
— Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, — nauroi tyttö.
— Ja nyt olen sen saavuttanut, — vastasi poika.
Arkkiaatteri naurahti. — Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli hyppimällä, — sanoi hän. — Sitä varten täytyy astua monta vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran onnistuva tangere astra.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu. Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille, jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on valjaissa.
Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.
— Tee niin — sanoi arkkiaatteri; — olen minäkin kulkenut pitkiä taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.
Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:
INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.
— Niin, — jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi, niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:
"Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi."
Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja reppu selässä.