5. PERHOSTEN AJELIJA.
— Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin. Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin. Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista. Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut — sanokaa, Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan — minä olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi — jousi ja nuolet, keihäs ja kilpi — minä saan lainata viheriän takin Dübeniltä — sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä — ja sitten pitää minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa ovat Azorien saarilta.
Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias, suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen, siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään hoviherran seurassa.
— Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? — kysyi saattajaherra.
— Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen pyörtyvän?
— Enpä luulisi.
— Mutta minäpä luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar huutaa: Au secours! aux armes! lapseni! lapseni! — tai mitä muuta hänen majesteettinsa suvainnee huutaa — hiukset hajallaan ja tehden tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin — mutta luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?
— Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään kuuluvaa.
— Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan — kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin — syöksähdän metsänhaltian jälkeen — tempaan häneltä hänen saaliinsa — se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta…
— Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?
— Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä — hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty — kuningatar syöksähtää kuin raivotar — ei, kuin madonna minua kohti — minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen — notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:
Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.
— Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.
— Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä — kreivi Tessinin.
Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. — Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
— Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! — jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. — Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; on s'endorme. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.
— Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.
— Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?
— Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.
— Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu … tekotukalla.
— Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.
Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.
Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.
Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, machaon, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.
Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.
Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.
Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.
Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän … taittoi … ratsuvitsani!"
Kreivi Bjelke — pikavihainen hänkin — näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. — Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? — huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.
— Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä — minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.
— Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? — kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.
— Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. — Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista convolvulus sepiumia, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin…
— Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! — karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.
— Jumala minua siitä varjelkoon! — vastasi Eerik vilpittömästi. — En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.
— Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.
— Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! — kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.
— Ennenkuin mitään muuta sain oppia, — vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä — opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.
— Olet, — sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, — totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.
— Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, — vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.
Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. — Voinhan saada toisenkin ratsuvitsan, — sanoi hän.
— Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä seuraat minua linnaan, junkkari! — lisäsi Bjelke, jolla oli vielä pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.
— Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? — kysyi Eerikki.
— On, — vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.
Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, — Jos teidän
armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.
Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä
Tukholmasta.
Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.