6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.
Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v. 1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen, joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista. Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat. Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen, Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi kuninkaallista manttelia — jonka päällys kiilsi purppuraa ja kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä ja nöyryytystä — mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä, keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella, mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.
Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä. Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki olla kuningas — Kiinassa.
Me palaamme kertomukseemme.
Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa — ja Eerikki astui portista sisään.
— Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, — ajatteli hän itsekseen.
Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: — Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?
— On.
— Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.
— Mieluimmin minä itse antaisin sen, — arveli Eerikki.
— Kirje tänne! — toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.
Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: — En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.
Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.
Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään: Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!
Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi ystävällisesti:
— Tahdotko jotakin, ystäväiseni?
— Hänen ystävänsä! — ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: — Teidän majesteettinne, minulla on kirje kreivi Tessinille.
Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan erehdyksestä.
— Anna minulle kirje, — sanoi hän.
Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi Tessinille.
— Minä olen kreivi Tessin, — jatkoi tuo alava herra hiukan kärsimättömästi.
Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä, mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.
— Bjelke? — virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään päällekirjoitusta.
— Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. — Odota tuolla ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna hänelle aamiaista.
Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta holhouksesta.
Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen korkeutensa oli kuningattaren luona.
Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.
Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.
Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja eau de Cologne'lla.
Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen, ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:
— Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset. Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet rumentamaan.
Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: — Jos hänen kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita minä en koskaan ole lakannut hänelle antamasta.
Äänen paino minä-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän. Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.
Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.
Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.
Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.
Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.
Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.
— Sinäkö se olet, Feif? — sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: — Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.
Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.