7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.
Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.
Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: —
Osaatko sorvata?
— Aina vähän, — vastasi poika, — ja samassa hän tekaisi siron imukkeen.
Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: — Osaatko olla vaiti?
— Aina vähän, — vastasi Eerikki, — ainakin kaikessa, mikä koskee kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. — Politiikkaa oli ilmassa, josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.
— Hyvä, — sanoi mies. — Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?
— En.
— Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?
— En.
— Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat aloittaa nyt heti kohta.
Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta; miksi hän — lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas — ujostelisi sorvaria?
— Mitä? — sanoi tämä. — Etkö olekaan puutarhurin väkeä?
Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin kanssa.
Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia, taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä, vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: — Hyvä on, sehr gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin eteen.
— Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi
Eerikki.
Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.
— Kas tässä — syö! — sanoi hän.
— Paljon kiitoksia, — vastasi Eerikki ja piti kestityksen kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.
— Herra on kenties hovisorvari? — aloitti hän, sanoakseen jotakin kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.
— Vähän sinnepäin, — vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka hyvin ne olivat onnistuneet.
— Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?
— Kyllä kai — mutta mitä kansa hänestä sanoo?
— Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, — vastasi sorvari.
— Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin sanotaan.
Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen, mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.
Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: — Hänen majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan…
Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: — oikea Minerva.
— Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, — sanoi mies, — ja minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.
Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan arvoonsa.
— Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? — kysyi mies, joka näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.
— Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, — vastasi Eerikki, omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.
— Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? — naurahti sorvari.
Eerikki nyökäytti päätään: — Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas istuu. Jumala varjelkoon maan isää.
— Amen, — vastasi sorvari.
Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä, niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon liivintaskusta ja sanoi huoaten: — kymmenen.
Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.
Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö, pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet tulivat näkyviin.
Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.
— Bleib er da! Nicht von der Stelle! — käski sorvari ja lykkäsi kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. — Tuo minulle takkini! — kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.
Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.
— Tekotukkani! — jatkoi sorvari.
Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen nuorukaisen edessä.
— Muista nyt, mitä sanon sinulle, — jatkoi ylhäinen sorvari yhä kuiskaten. — Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja. Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!
Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.
Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.
Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa seuraavalla tavalla:
Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. — Tähän kuvaukseen lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat piirteet: — Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne, sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat ainoat viat, joista häntä voi moittia. — Ja kreivi Tessin sanoo muistiinpanoissaan: — Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.
Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan. Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen. Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta hänen varoituksilleen — että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista — sanalla sanoen, jos hän niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua, tappeli poikanulikkain kanssa — niin olivat kaikkeen tähän syynä ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman opettajan hyviä välejä.
Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä, se, että hän tahtoi vallita — joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen kanssa yhdessä tai häntä vastaan.
Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä — jos mahdollista. — Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.
— En epäile, — sanoi hän, — että herra kreivi omistaa oppilaansa hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain, että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on — l'égalité des gamins.
— Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata kansaa eikä poikanulikoita.
— Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi. Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne olla käskijöinä, hyvät herrat.
— Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä kansaa.
— Kansa! Säädyt! Laissons les phrases et parlons des réalités. Kansa on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä varten, että myöntäisivät rahoja.
— Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän majesteetillenne: — Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.
— Encore de la rhitorique! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat jalkarautoja kainoina pysyäkseen.
— Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut vaaraan.
— Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut. Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari pois — sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää — ja puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!