10. KULLANTEKOTAITO.
Nuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään, kostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen oli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.
— Älä pelkää, — sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran ponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, — vaara on nyt ohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me kaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En voinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi osan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin vähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja elementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että koetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet meidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua ympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki ohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa elpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi loistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen tasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua, nuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.
Paul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta hänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.
— Tohtori, — sanoi hän, — ette vieläkään ole saanut minua uskomaan. Aistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja sellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee nähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän taitoanne.
— No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja niin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti asiata?
— Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia vaiko lakrymakristiä?
Tohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.
— Yksi ainoa pisara, — virkkoi hän, — siitä pienestä kultapullosta, jota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä väkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit turhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet olevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla meille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota kuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan tavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?
— Minä näen — sanoi Paul yhä enemmän kummastuen — alinna pohjalla mitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja virtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven. Todellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä… Mutta onko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan tuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin optillinen näköhäiriö?
— Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä joutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä; niin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe vaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?
— Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se selkenee, nyt se hajautuu. Tohtori … taivaan nimessä … ei, tämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!
— Kerro minulle, mitä näet!
— Auringon!… Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja kuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.
— Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, — lausui oppi-isä, — tahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on näköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen liuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut koota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota olen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja elähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt ilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat nyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi, vaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko, sanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo ei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko maailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi ajattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi edessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon alkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit viisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on tulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet turhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa, tyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa koossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on ihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis, ja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen todellista olemusta.
— Siis, — kysyi Paul. — ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista kuin maailmansielun?
— Uskotko sinä mitään muuta?
— En.
— Tiedä siis, — jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää sanoja noin selvään asiaan, — että tämä pallo sisältää kultaliuoksen. Jonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja silloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää synnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne mukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin tipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin arvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme saada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme varten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä tapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!
Paul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen ja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi pilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan. Hetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli pimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin uivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.
— Nyt on aika erottaa liuos, — sanoi mestari, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo tuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon, jonka hän otti poveltaan.
Kun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea ennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti niiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. — Näissä kolmessa sulattimessa — sanoi hän — on suolaa, rikkiä ja elohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos yhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset ahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin ytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen, ainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa liuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen…
Hiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi hehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana, ja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun luku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.
Huolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt, ei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen liikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi, katsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa sulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa. Tohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein jäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.
— Tarkasta itse! — sanoi mestari.