9. LOISTAVA PALLO.
Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua — ja se tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa — alkoi elämä taas tuossa pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.
Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla, vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla, samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.
Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin askelin.
— Tässä olen, tohtori! — virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti luotaan. — Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole parempi Cornelius Agrippaa ja hänen occulta philosophiaansa, jota tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä käsilläni voin tunnustella.
Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. — Semmoisia ne ovat kaikki, — jupisi hän, — kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana, ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin, vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat, nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti antaudut käskyjeni alaiseksi.
— Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja korot voitte määrätä mielenne mukaan.
— Ja jos annan? — kysyi tohtori oudosti hymyillen.
— Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne. Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat. Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori, sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän vuoksi.
— Voisin kysyä sinulta, nuori mies, — jatkoi salataitojen mestari, näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, — voisin kysyä sinulta, minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on saanut nimekseen jumalainen tiede, lapis philosophorum, viisaiden kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?
— Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta riksistä voitte myydä sieluni.
— Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea, muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.
— Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? — virkkoi nuorukainen halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen ankkurinmuotoisen magneetin.
— Sana, — vastasi viisas tohtori, — on hengen miekka ja kilpi. Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana, mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä…
Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia höyryjä.
Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.
— Kiertotähdet ovat meille suotuisat, — jatkoi tuo eriskummainen mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas, ennenkuin annan sinulle luvan puhua!
Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä, pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi. Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.
Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon melkein kolmanneksi osaksi.
Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa, keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi massaksi.
Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen. Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan aineeseen.
Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa. Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää. Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe, uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.
Kello löi kaksitoista.
Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.
Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon, toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä, että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset voimat salaisuuksien syvyyksistä.
Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen, mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön, joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään. Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä, hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen kolmijalan viereen.