8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.

Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.

Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.

Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:

— Hyvää huomenta, kuningas Midas!

— Hyvää huomenta, Faeton! — vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.

Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.

Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.

— Menetkö Hasselin luo? — kysyi Tengström.

— En, vaan Gadolinin, — vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.

— Hyvästi.

Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.

Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta — Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.

Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.

— Mitä Bertelsköldillä on asiaa? — kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.

Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen De l'esprit.

— Mitä hän sillä tekee? — kysyi professori, rypistäen kulmiansa.

— Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, — vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.

— Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle
Helvetiuksen?

— Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.

— Ne inducas nos in tentationem.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?

— Tunnen.

— No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti todistettu. De axiomate non disputandum.[4]

— Mutta jos epäilee…?

— Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko hän yhä vielä vilpitön hattu?

— Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen maanviljelystään.

— Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä, porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, tenax propositi vir. Valeas, studeas![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.

Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.

Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa: De essentiis rerum aeternis.[6]

Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos mahdollista, vieläkin kylmempi.

— Aikooko herra suorittaa tutkinnon? — kysyi hän.

— En vielä, — vastasi Paul. — Olen käynyt herra professorin luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.

— Onko hänellä minun ontologiani?

— Osaan sen ulkoa.

— Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.
Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!

— Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.

— Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään. Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?

— En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, — vastasi Paul, karvas tunne rinnassaan.

— Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.

— Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?

— Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]

Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä. Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.

Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä, joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen olennossaan.

— Minä tulen, — sanoi Paul, — pyytämään herra maisterilta erästä kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: De occulta philosophia.[8]

— Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille kuin maistereille ja opettajille.

— Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.

— Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.

— Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.

— Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin Occulta philosophiasta.

— Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.

— Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole olemassa.

— Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.

Porthan silmäili häntä tutkistellen.

— Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, — sanoi hän puristaen nuorukaisen kättä. — Mutta uskokaa minua, kreivi käy harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen Occulta philosophian hullutuksista.