7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.
Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. — Tule, — sanoi kasvitarhantirehtööri, — minulla on sinulle jotakin sanomista.
Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan hämärässä.
— Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, — alkoi
Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.
— Olen, — vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.
— Missä olet ollut?
— Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.
— Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin sinulle kamreerille vietäväksi.
— Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.
— Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne maksaa?
— On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.
— Millä tavoin?
— Se on minun asiani. En ole mikään petturi.
— Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.
— Itse olen itseni oma.
— Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: — Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.
— Tuo on minulle tuttua puhetta, — virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. — Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.
Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.
— En ole pelannut rahoja voittaakseni, — virkkoi hän katkerasti. —
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.
— No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt huojennusta sydämessäsi?
— Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.
— Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.
— Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat, ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.
— Poika — olet lukenut Rousseauta!
— Olen lukenut Émilen — vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.
— Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.
— Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! — huudahti
Paul hehkuvin silmin.
— No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun Émilen, niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä, tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.
— Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille, jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.
— Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?
Paul oli vaiti.
— Meidän tulee, — jatkoi vanhempi ystävä, — koettaa korvata hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?
— Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.
— Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren, Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.
— Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!
— Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.
— En voi.
— Miksi et voi?
— Siksi, etten voi!
— Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?
— Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.
— Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!
Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa mielessä.
— Mitä on elämä?
— Mitä on luonto?
— Mitä on henki?
— Mitä olen minä?
Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin yrttitarha", — arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.
— Oh, tuommoista! — huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti avonaisen kirjan kiinni.
Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.