6. RAUHATON.
Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa, niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.
Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson — sillä hän se oli — nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa. Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli — ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta — väliin sääskien tanssia auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa lentoa.
Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden, lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan, aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää toisiaan.
Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa Ljungien luo.
Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".
Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? — jatkoi hän, suuttuneena tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
Tyttö pillahti itkemään.
— Niin, itke nyt siinä! — sanoi Paul ja työnsi hänet ylenkatseellisesti luotansa. — En käsitä, miksi luonto on luonut noin kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?
— Ilman aikojani, — vastasi Silla vapisten.
— Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on muutakin ajattelemista.
— Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun puhut tuolla tavoin?
— Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama, vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman, ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden puupäissä nouseman pystyyn.
— En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?
— Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani, Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja soudamme ulos ulapalle — ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä saamme lepoa!
— Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?
— Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!
— Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa, tullaksesi nöyräksi.
— Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla, etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä kukaan minua ymmärrä.
— Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että rukoilen kanssasi?
— Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä: maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin kaikki toisenlaiseksi.
— Äitisi on itkevä, Paul!
— Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa. Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet, ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria ajatuksia.
— Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen
— Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut. Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi mennyt…
Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan ja nyyhkytti ääneensä.
Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: — Herra valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille iankaikkisen rauhan!