5. KASVATTIPOIKA.
— No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! — vakuutti kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. — Lähettää sinut Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.
— Asialla on huomattava puolensa, — vastasi Eerikki, vielä kerran lukien kirjeen alusta loppuun. — Hallitus lähettää taas fregatin viemään lahjoja Algerian deijille.
— Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?
— Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana. Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan, ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.
— Ja mihinkäs minä jään? — kysyi Eriika miltei itkien.
— Tule mukaan!
— Minäkö? Entä lapset?
— Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne äitini luo siksi aikaa.
— Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen ehdotus.
— Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.
— Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa ollessamme?
— Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari
Gaddia.
— Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?
— Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan. Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.
— No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen. Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen lukeneen?
— Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla, että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin, Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa…
— Mutta ei sinun kanssasi!
— Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?
— Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä, että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!
— Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä haluan viedä hänet kanssani matkoille.
— Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä. Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta: viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen iltapäivällä.
— Olet oikeassa, se on varsin kummallista.
— Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki, jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion teille.
— Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei, älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme, ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?
— Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan hän ehkä rakastunut?…
— Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.
— Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva
Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin
Paul.
— Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.
— Vai niin? Niinkö luulet?
— Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista.
— Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan oikeilla teillä.
— En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.
Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta kasvattipoikaansa.