4. VANHOJA YSTÄVIÄ.
Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen, rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli talous. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään. Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla, lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla, kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin, kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin "kemiallisia" muistutuksia juris prudentia optificarian johdosta.
Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.
Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.
Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon. Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden, mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä, sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli hänen mukaansa nimitetty Ljungii; hänet oli kutsuttu kahden maanosan useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori kuusi huolii syksyn myrskyistä — aina siihen saakka, kunnes hän eräänä päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.
Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan, nimittää heitä dicotyledoneiksensa. Eriika Lindelia iti nyt kaksin sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut polygamia superfluata, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua hippurista, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on kunnia yhdistää monandria-luokka monogynia-lahkoon.
Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä, ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.
Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme — thalamiflorae, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa, ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson — joksi yhä edelleen tahdomme häntä nimittää — mutta hän katsoi jo tanssineensa tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.
Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa, omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku Roosa Maijalle tapahtui.
— Tiedätkö, mikä päivä tänään on? — kysyi Eriika mieheltään, sitten kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä, niin että pärskyi äidin ympärillä.
— Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, — vastasi kasvitarhantirehtööri.
— Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää, oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa kuin: anna minulle muisku!
— Tänäkö päivänä, maltapas hiukan … mutta missä ajatukseni ovatkaan olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin … nyt olen ottanut sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä iloitaksemme.
— Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, — laski vaimo leikkiään.
— Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta. Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?
— Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa. Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä Suruttomassa.