3. SURUTON.
Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu (tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni, hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan, viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli saanut nimekseen Suruton.
Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia, jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä, jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista koteloista.
Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta, sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä — kukkaiskuninkaan suuren, yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa — eikä hän ole väärin arvannut.
Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa taidossa.
Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen, rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin, kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.
Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat, yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.
Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis, voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan, ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.
Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana, vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan rumakaan — miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot, älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen, lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet, pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois pahimmat rauhanhäiritsijät.
— Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! — sanoo hän. — Kaikki tulee hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.
Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin reipasta ja kukoistavaa äitiä.
— Niin käy aina — sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi, Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi oikein hennonut myydä pesiä.
— Olet sinäkin luonnontutkija! — nauraa hänen vaimonsa. — Milloin olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa carduus acanthoidesin tänne puutarhaan päästäksesi tussilago farfarasta. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!
Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.
— Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä — huudahtaa Eerikki
Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.
— Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! — vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.