1. TOHTORI MARTTI.
Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa anno mundi 1771 paistaa heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin. Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru. Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa laulaessaan:
Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut
tahi;
Sen auringon jo yö voitti, mi auvo oli Pohjolan, mi ilmakannen purppuroitti,
niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla lauloivat, että
Kuningast' ei parempaa
ja kuinka
Loiste hänen silmissänsä, väre hänen äänessään kertoi hänen hyvyyttänsä sekä suurta sydäntään.
Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:
Ellei KUSTAA armossansa verraksensa kelpoais. Ruotsi surupukuansa iät kaiket kantaa sais.
Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän valjetessa.
Yhdestä ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin, epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun taa?
Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle, joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat, jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan, niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan "Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan. Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin, sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana Haartmanin luona, colloqvium familiare'ssa, jonka mainittiin sujuneen tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista, oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta herättämään.
Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta, joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta, kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.
Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen, käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla koristettuihin kenkiin.
Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo, josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon, tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli tyytymätönnä päätänsä. — Nondum vita! — huokasi hän. — Quousqve tandem mors praevalebit?[2]
2. ELONKIPINÄ.
Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä täyteen piirretty messinkilevy.
Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.
Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen. Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias, puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset, kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen hattunsa ja sanoi:
— Tässä olen, tohtori!
— Olen sinua odottanut, — vastasi tohtori kylmästi.
— Minuako odottanut? — toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.
— Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.
— Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen: sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori. Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan olisi tullut teitä tuntemaan.
— Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi; minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas — ehkä kauemmaksi kuin minä, kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin.
— Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen tehnyt, tohtori? Olen pelannut…
— Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?
— Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi… Hyvä, ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin vihdoin taskuni tyhjiksi.
— Narri!
— Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa, että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen kiittävä teitä niin kauan kuin elän.
Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja sanoi:
— Pane kätesi tislaimelle!
Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.
— Näetkö tuota auringonsädettä? — sanoi tuo eriskummainen mies. Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia. Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen ainoaan asiaan.
Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt mihin eikä kenen hyväksi.
Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa, tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa kirkastui.
— Se onnistuu, — kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista sekuntia … katso, kuinka elinvoimat nousevat! … kahdeksantoista, yhdeksäntoista! … nyt ne ehtivät reunoille saakka … kaksikymmentä! … vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan seurauksia vastaan … kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi … nyt riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!
Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui hän vieressään olevalle kolmijalalle.
— Kiitän sinua, — sanoi mestari, — olet täyttänyt, mitä sinulta odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava kultaa.
— En jaksa enää! — änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja pyörtymäisillään.
— Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi on sellainen helppo korvata. Kas tässä … juo! — Ja hän ojensi voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla nesteellä täytetyn pullon.
Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan. Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat jälleen.
— Sepä oli hyvä juoma, tohtori! — sanoi hän, mielihyvästä huoaten. —
Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?
— Kenties! — hymyili tuo eriskummainen mies. — Älä unhota, huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!
— Minä tulen.