VÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.
VAPAA-AJATTELIJA.
Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin, huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi, että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai vastapäivään.
Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä Olkiseksi,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.
Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf Fredrikistä.
— Hm, — vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, — taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen kasvatuksen.
— Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! — huudahti postimestari, joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. — Kuningas Fredrik-vainajalla oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?
— Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, — vastasi Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin, että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; — puolueethan ne sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee…
— No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä olen kuningas!
— Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? — puuttui puheeseen Anna
Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.
— Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? — rohkeni Abiel Halm lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla.
— Vapaus! — lausui postimestari ylenkatseellisesti. — Jos minä olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että olisi korvissa pölissyt.
— No, no, serkku, kohtuus kaikessa! — virkkoi isoäiti. — Minun täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele, saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan! Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä. Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan alla.
— Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, — vastasi välskäri — mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina. Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan. Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme…
— Meidän aikanamme, — virkkoi isoäiti — saavat hallitsijat osaksensa moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.
Välskäri hymyili. — Ei meillä, — sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on, sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu. Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli, vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.
— Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli
Svenoniuksen mallikirjurit! — huudahti postimestari, kapteeni
Svanholm, leveästi nauraen.
— Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, — vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.
— Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! — huudahti Jonathan jakkaraltaan.
— Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka pukeutui valepukuun! — lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.
— Ja Ester Larssoniin! — lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö ollut?
— Olihan tuo, — vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä. Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.
— Niin kyllä, — sanoi välskäri. — Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan kaupungin.
— Onko kummi hyvin salaperäinen? — kysyi Anna Sofia.
— No, mistä on kysymys?
— Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.
— Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! — huusi neljä viisi pienokaista yhteen ääneen.
— Sen saamme kyllä nähdä, — sanoi välskäri. — Olemme tulleet aikaan, jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.
Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi
Abiel Halmin poskille.
— Onko valistus taikauskoa! — huudahti hän.
— Niin, miksikä ei? — vastasi välskäri. — Olen nähnyt monta kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia ihmisiä oli nimeltään Voltaire.
— Tuhat tulimmaista! — puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua hämmästyksestään.
— Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin liemi on keitetty! — ivaili isoäiti. — Alkakaa vain, alkakaa vain, serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei haittaa. On hauska kuulla…
Välskäri alkoi.