12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.
Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen kreiviin.
Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli tapana ostaa suoraan pursista.
Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla, joista silloin sattui olemaan puute Turussa.
— Odotapas, — sanoi Leo. — Kysytään noilta pohjalaisilta silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea kolmella äyrillä kappaleen?
— Saapa niinkin, — vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli suuren luukun luona. — Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai pehmoista patukkaa.
— Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on ilmaa suupielissäsi, — vastasi Leo. — Lohenne on kai tavallisuuden mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.
— Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän lohen, jonka saan, — vastasi talonpoika.
— Mistä olet kotoisin? — kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat vastaukset miellyttivät.
— Isokyröstä, jos oikein muistan, — vastasi talonpoika.
— Oletko täällä omalla laivallasi?
— Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on minun.
— Kuka on enosi?
— Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta satuja juttelemaan, — vastasi talonpoika.
Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan talonpojan puoleen. — Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan rantaportaaksi? — murisi hän, — vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle, Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet maihin.
— Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla; eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? — kysyi Joonas tyhmäksi tekeytyen.
— Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät yhdeksän talaria kuukauspalkasta.
— Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa
Turussa? — kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.
— Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.
— Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, — rohkeni Joonas taas huomauttaa. — Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi enon luottoa.
— Niinkö luulet? — No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo, vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa seisovat meitä töllistelemässä?
— He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa varten, — vastasi Joonas.
— Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?
— Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? — kysyi Paul, joka tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.
— Palvelijanne, — vastasi ukko äreästi.
— Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi Turkuun! — sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.
— Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, — sanoi vanha Larsson, jonka lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.
— Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, — jatkoi vanhus leppeämmin ja pudisti nuorukaisen kättä. — Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin, joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua sittemmin.
— Varsin hyvin, — sanoi Paul. — Jos enoa haluttaa, voimme mennä yhdessä Suruttomaan.
— Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä, sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.
Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon kreivilliseen kätöseen. — Kas, hyvää päivää, Pertensölt, — sanoi hän suomalaisella murteellaan. — Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli ja Perttilän Pennan ottopoika.
Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia neljää valtiosäätyä.
— Niin tekisimmekin, — vastasi talonpoika reippaasti.
— Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno on ollut, ja minä olen valtiopäivämies.
— Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! — huudahti
Paul kummastuen.
— Juuri ummelleen kolmenkymmenen, — vastasi talonpoika. — Mutta se ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme myydyksi.
— Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? — kysyi Paul.
— Asia on, nähkääs, semmoinen, — kuiskasi Joonas, — että eno on vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?
— En ole tullut tuota ajatelleeksi, — vastasi Paul hymyillen. —
Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.
— No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan, mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta, niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.