13. LAURI LARSSON NUOREMPI.
Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille, että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä, niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat olleet omistajilleen kunniaksi.
Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella, säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys, tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi, tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun syrjälle sysäävään kullanjanoon.
Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä, kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä, juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa, kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta enkeliolennosta — ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun jumaloimiseen!
Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa, onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä enemmän rahaa.
Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille, ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää, rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä arveluttavassa pinteessä.
Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla. Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki kapineet — lammasnahkaturkinkin — erityiseen huostaansa. Lasten nenät oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.
Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa hänet syliinsä.
— Tule katsomaan koreita ketjujani! — sanoi ukko, mielihyvin helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa ylellisyytensä.
Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava, vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:
— Anna se Roosalle!
— Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? — kysyi ukko hyvillä mielin.
— Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, — vastasi lapsi.
Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa olevan ivan.
Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi, kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa.
— Kuinka täällä tullaan toimeen? — kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. — Vähän tuloja, vai kuinka?
— Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, — vastasi Paul.
— Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, — jatkoi kauppias ylenkatseellisella äänellä. — Heitä miellyttää parhaiten loikoilla kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin, äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin siitä edes hyvää karjanrehua.
— Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, — arveli Paul.
— Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä. Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja lapset niskoillensa.
Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä, niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.
Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen, jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon pöydälle.
— Mitä tuo on? — kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.
— Onpahan vain palanen kultaa, — vastasi Paul välinpitämättömästi.
— Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia? Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan huoneeseen? — kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia kimpaleita teemme joka päivä, — sanoi Paul hymyillen.
— Teette? Teette? — kertoi ukko. — Mitä se merkitsee? Tämähän on puhdasta kultaa?
— Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä, milloin vain tahdomme.
— Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä minusta pilaa?
— Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista keksinnöistä?
— Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa? Semmoisia tyhmyyksiä! — Ja ukko punnitsi metallikappaletta ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.
— Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe, — vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.