14. KULTA VIETTELEE.
Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.
— Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, — virkkoi Paul, aikoen lähteä.
— Odotahan vähän, — jatkoi vanhus, vielä kerran punniten kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. — Paljonkohan tämä kappale voi painaa?
— Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.
— Tahdotko myydä sen minulle?
— Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?
— Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.
— Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.
— Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle kolmesataa viisikymmentä.
— Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän, että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen. Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.
— Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.
Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.
— Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, — sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.
— Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi, jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä omasi; en tarvitse sitä.
— Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.
— Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?
— Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.
Paljonko hän on velkaa?
— Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti tänään tai huomenna.
Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa. Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta, vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia kultakappaleita.
— Minulla on ehdotus tehtävänä, — sanoi hän. — Eno maksaa minulle kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30 prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.
— Mistä sinä ne saat?
— Minä teen ne.
— Sinäkö?
— Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä klo 12:n ja 1:n välillä.
— Älä uskottele minulle lastenloruja!
— Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja, mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.
Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä kanssa. — Jos asia todellakin on niin, — sanoi hän vihdoin, — silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin tahansa.
— On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?
— On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut. Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko sinua. Missä teet kokeesi?
— Ei sitä tehdä täällä kotona, — vastasi Paul kartellen.
— Missä se tehdään?
— Sitä en voi sanoa.
— Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.
— Mutta jos voin?
— Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.
Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:
— Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä minä tiedän tästä asiasta?
— Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen takaukseen, — vastasi kauppias.
— En tahdo, että kukaan epäilee minun sanaani, — sanoi Paul ylpeästi, — enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.
— Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?
— Aningaisten tullissa. — Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha rakennus oli.
— Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.
— Tätä nykyä, — sanoi Paul, — täytyy minun valmistua erästä väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä kultakappaleesta.
— Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan tuon palasen, jos se on oikea.
Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo, rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään, pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi jyrkästi:
— Mutta jos petät minut?
— En voi koskaan pettää, — vastasi nuorukainen osoittaen sitä ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.
Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:
— Mitä teet näillä rahoilla?
— Maksan erään velan.
— No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.
Paul puri huultansa. — Niinkuin eno tahtoo, — vastasi hän.
He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä. Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.
— Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, — sanoi Joonas itsekseen.