13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.
Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille peitteen alta.
Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin vihannassa puistossa, ja nyt — siitä hän oli varma — ei tuo häijy Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita, vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus — äidin ilosta.
— Mutta olethan pitempi kuin äiti, — keskeytti hän äkkiä pakinansa, punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.
— Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? — kysyi Paul, joka tunsi itsensä kummallisen levottomaksi.
Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.
— Matkustanut pois? — sanoi hän. — Sitä ei kukaan saa minua uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin ennen?
— Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.
— Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas, silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.
Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat, joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka olen!
Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena
Veran vuoteen laidalle.
— Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa pois terveytensä tähden? kysäisi hän.
— Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista, jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, — vastasi tyttö vakavasti.
— Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen, että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.
— Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi. Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja kuningattaria puhuteltaessa.
— Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?
— Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.
— Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?
— Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.
Nuku makeasti, sanoi hän.
— Eikö mitään muuta?
— Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita, ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!
— Mutta ei mitään matkasta?
— Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!
Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. — Niin se kuitenkin on, — sanoi hän itsekseen. — Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä, säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.
Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.
— Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, — sanoi vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki kietoutuneensa. — En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.
— Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, — pyysi kreivi Bernhard. — Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin. Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä. Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme aikaa, ja siitä riippuu kaikki.
— Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia palvelijoitaan, omia lapsiaan!
— Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä, joka meidät on tähän pulaan saattanut.
— Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi kurjuuteen ja maanpakoon! — huudahti isä närkästyneenä.
— Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja häväistystä mahdoton välttää.
— Tee sitten, mitä voit, — sanoi kreivi vastahakoisesti. — Mutta kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä petturin osaa.
Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla, kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa, tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.
Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis täytynyt olla auttaja; mutta kuka?
Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä soutaja?
Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.