12. VAARALLINEN KYSYMYS.
— Eikö mitään kirjettä minulle? — kysyi Paul mietteisiinsä mennen.
— Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen lähtönsä tuli niin odottamatta… Mutta isämme odottaa sinua.
— Ei riviäkään minulle! — valitti helläsydäminen poika. — Kuinka kauan hän viipyy Pyrmontissa?
— Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin mielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo syys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin lapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä. Isämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on piintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme häntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa apunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.
— Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen, että äitini matkusti niin yksinään … ettei yksikään hänen läheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten sanot, oli sairas?
— Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, — vastasi kreivi Bernhard rohkeasti, — mutta hän epäsi tarjouksen niin päättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava valtiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että siellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin muistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä pääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän halunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.
— Ymmärrän, — sanoi Paul surullisesti. — Mutta ei mikään olisi estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? … niin, niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.
Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava. Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista, jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät, muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.
— Paul tietää jo kaikki, — virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen silmäyksen isäänsä. — Olen puhunut hänelle tohtori Wingen määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät, hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai Lundissa.
— Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. — Mitä hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.
— Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: — vastasi Paul ja kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. — Mutta, — lisäsi hän, — pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona Pyrmontissa.
Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi vastaamaan:
— Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan syksyyn.
— Suostun isäni tahtoon, — vastasi Paul. — Mutta jos voin olla äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla, niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.
— Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä ehdotustasi, — sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta puheenaiheesta. — Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin. Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen täällä oloansa.
Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa hänen olemassa olonsa.
Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan, joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä saapuessa.
Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.
— Mitä näen? Paul? — huudahti hän. — Ja missä on äitisi?
— Ah, Louise, — sanoi Paul. — Miksi kysyt sitä minulta?
— Luulin sinun tietävän … vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär ole lähtenyt sinua vastaan?
— Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.
— Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on matkustanut Tukholmaan, — vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard, jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.
— Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! — huudahti Paul säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.
— Erehdyt, ystäväni, — kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. — Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, — lisäsi hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.