15. JÄÄNHALKEAMA.
Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.
Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään. Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.
Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut, olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.
Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.
Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone — jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.
Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti ratsuruoskaansa.
— Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle: oletko kipeä?
— Minä olen riivattu! — nyyhki poika.
— Mitä se merkitsee?
— Olen noiduttu.
— Kuka on sinut noitunut?
— Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin kiivas.
— Aiotko vastata? — Ja ratsuruoska kohosi.
— Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon sen, — jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen vaikenemaan.
— Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut totta, — vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.
— Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, — sanoi Rasmus, — sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin. Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa siunatkoon!
— Kuka armollinen kreivitär?
— Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja, äitinne?
— Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa kapakkaan?
— Kas, nyt kiivastui herra taas, — sanoi poika ja siirtyi varovaisesti syrjään.
— Näethän, että olen levollinen! — sanoi Paul, vaikka hänen verensä kuohui.
— Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä valmiina hädän tullen pakenemaan. — Sillä, näet sen, minä jaarittelin eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani sulkea.
— Mene makaamaan, sinä olet sairas! — sanoi Paul, joka nyt alkoi ymmärtää, että poika puhui houreissaan.
— En minä ole häntä tuhonnut, — jatkoi Rasmus yhä sekavammin. — Sen on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut, ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet pohjaan.
— Laittau kotiisi, — huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja vietiin vuoteeseensa.
Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se sana oli kreivitärvainaja.
Vera odotti veljeänsä portaiden luona. — Minulla on sinulle jotakin sanomista, — kuiskasi hän. — Minä seisoin kenenkään huomaamatta keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.
— Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen loruja? — torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.
— Suo anteeksi! — rukoili tyttö. — En enää toiste sitä tee. Nyt kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt, säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän tulee takaisin.
Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana kreivitärvainaja alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.
Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.
— Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? — kysyi paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.
— Missä on äitini? — kysyi Paul.
— Madame? — vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. — Miksi kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?
Tämä sana madame, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.
— En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini? huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.
— Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä olet sairas; olet vilustunut matkalla.
— Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan: missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon tietää, mihin olette äitini panneet?
— Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; — valitti paroonitar melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.
Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.
— Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! — vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.
Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä puoleen:
— Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun vuorosi!