16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.
Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi, että Paul tiesi jotakin, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota, siinä toivossa, että tämä jotakin ei olisi kaikki.
— Rakas Paul — sanoi hän, — jos olet oppinut Suomessa tuommoisia rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään… Kas tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni, vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin … istu! Paul odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.
— Älä ole levoton, se on jo ohi, — sopersi paroonitar, tointuen taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. — Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden kesken.
Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. — Ole varoillasi, — kuiskasi sisar, — hän on hirveän raju.
— Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, — vastasi diplomaatti.
Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.
— Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, — sanoi hän synkän päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan tyynesti veljeensä.
— Vai niin, — vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota vai niin sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se lausutaan. — Ja mitä sisaremme vastasi?
— Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.
— On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, — vastasi kreivi Bernhard välinpitämättömästi. — Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.
— Missä?
— Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt laivaan.
— Valehtelet.
— Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista, jotka haiskahtavat hollituvalle.
— Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, — sanoi Paul. — Jätä pois tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua. Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin, joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää, Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on äitini?
— Vallan mielelläni. Soyons amis, Cinna, en halua parempaa. Mutta täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen, että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.
— Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?
— Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle, kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.
— Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.
— Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?
— Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, missä äitini nyt on. Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet voi minua enää pettää.
— Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä, tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on naurettavaa.
Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista, joihin perusti epäluulonsa.
Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi asemansa. — Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet ansainnutkaan, — sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?
— José? — huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät eloon. — José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi, Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, — en kurjien jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on omasi vertainen — että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta, niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea, niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko nyt vastata minulle?
Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen — hän oli kaunis ja kauhistava sillä hetkellä.
Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn, väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José, verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen otsallaan.
— Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, pelastakaa minut, sennor! — änkytti hän ja syleili suurimmassa tuskassa herransa polvia.
Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon. Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José, noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin pidellä.