17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.
— Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? — kysyi kreivi Bernhard, koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.
— Siinä ovat maantien kivet, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, — kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. — He eivät voi käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että Josélla on ollut osansa siinä.
— Siis sinun liittolaisiasi! — virkkoi Bernhard kylmästi. — Mene tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin, että tuntuu. Söderlund, — ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan uskollisen palvelijan saapuville, — sulje ovet ja sano tallirengeille, että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!
— Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, — keskeytti Paul hänet uhkaavasti.
— Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi. Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.
Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri tunkeutui esille kynsien alta. — Olen sanonut, että sinun tulee vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! — sanoi nuorukainen hammasta purren.
Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa, oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.
— Mieletön poika! — huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen kipunsa. — Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi, että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun rangaistuksesi.
— Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden valheellisilta huuliltasi, — vastasi Paul yhtä ylpeästi, — ja sinä olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta. Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.
— Arvostele itse, — sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä kohauttaen lähimpään nojatuoliin. — Suvaitsetko istua, sillä sinun hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.
Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.
— Niin, — alkoi kreivi Bernhard, — olkaamme nyt, vaihteen vuoksi, suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei maksa vaivaa kertoa.
— Sinä unohdat sopimuksemme! — huudahti Paul uhkaavasti. — Aloitat valheella ja jatkat solvauksilla.
— Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen halpasäätyiseen tyttöön — en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä — ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa, joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla tytöllä — on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on oikeastaan yhdentekevää—- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta, voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa, oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle, isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.
— Kurja herjaaja!…
— Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan, että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen, koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta — mielilapsia niinkuin mekin — ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme, joka on erittäin myöntyväinen mies…
— Sinä parjaat isäämmekin!
— Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle kreivittärelle…
— Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.
— Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, nykyinen kreivitär piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa, että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.
— Mitä? Äitinikö? — huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.
— Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua hallituksesta.
— Äitini?
— Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.
— Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä väännellen.
— Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun, joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus — ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet tahtonut.
— Kiitän sinua, — vastasi Paul murtuneella äänellä. — Solvaustesi välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen toimiva sen mukaan.