18. "SVENSKA BOTTEN".

Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen! Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho, nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät — tuulenpuuska! Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.

Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa, jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin, luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.

Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa, eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan. Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan aatteesta — yksi kuningas, yksi kansa — toteutunut, eikä ollut kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.

Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun, sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.

Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä Svenska Botten ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia. Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia, joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia, virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä vehkeilijöitä — sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta, mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat lopettamaan myssyjen vallan — siis jotakin sellaista, mitä Puolassa oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa Jaakko Maunu Sprengtporten.

Nuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän maljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä savipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat tupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai limonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja aineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan puuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus oli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua päivän valtiollisiin kysymyksiin.

Vilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan ääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden Svenska Uppsyningsmannen uusin numero, jossa aatelisia varsin peittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi, ja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan Sveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.

Vihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui äänekkäästä seurasta.

— Vapaasyntyisillä on nyt sananvuoro! — puhkesi eräs nuori luutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului nimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi erotukseksi vapaasukuisista.

— Varo itseäsi, Pfeiff, — virkkoi eräs toinen, — kosiskelemasta rikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari Sundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri on pysytettävä puhtaana.

— Ja sinä, Gripenmark, — huusi kolmas, — varo hakemasta tuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa tuomitsevat heille 40 paria.

— Minä esittelen, — lausui neljäs — että me tästä puoleen heitämme pois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista, ja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.

— Ja minä, — virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti viikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan versomaan maidonkarvaisilla poskillaan, — minä ehdotan, että koristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme papinkauluksen viiriksi selkään.

— Ja yömyssyn peruukin päälle! — lisäsi sotaoikeuden auditööri, jolla oli irtotukka niin tuuhea, että se olisi sopinut malliksi Göötan jalopeuran harjalle.

— Lempo vieköön kaikki myssyt! — huusi muuan punaverinen kapteeni, joka oli tottunut käymään suoraan asiaan. — Menkäämme huomenna suoraan kuninkaan luo ja pyytäkäämme tekemään loppu akkain loruille! Jos se ei auta, tiedän keinon, jota meidän sopii käyttää myssyjä vastaan.

— Olkaa hyvä ja saattakaa meidät osallisiksi viisaudestanne, Mihin toimiin meidän on ryhtyminen myssyjen suhteen? — kysyi eräs pisteliäs asessori, joka enemmän harrasti mutkateitä.

— Tämmöisiin! — virkkoi kapteeni, veti esiin taskustaan sinisen nuuskanenäliinan ja solmisi sen nurkat kiinni, niin että siitä tuli myssy, teki sillä sitten liikkeen, jota ei voi kuvata, ja heitti sitten tuon tekaistun myssyn suureen avonaiseen uuniin, jossa liekit sen tuossa tuokiossa nielivät.

Äänekkäillä hyvä-huudoilla vastasi osa seurueesta tähän temppuun, joka liiankin hyvin sopi kiihtyneeseen mielialaan, jotavastoin toiset menivät päällikön luo pyytämään, että hän estäisi ajattelemattomien päätöksien tekemistä.

Eversti Sprengtporten istui sivuhuoneessa kiintyneenä tuttavalliseen keskusteluun kreivi Bernhard Bertelsköldin kanssa, joka — ollen rikas, korkeasukuinen ja älykäs — heti ensi esiintymisellään oli kohonnut huomattavaan asemaan hattujen johtajien joukossa.

— Olkoon niin, — sanoi eversti matalalla äänellä ranskaksi. — Te teette ensi aluksi parastanne pappien suhteen. Jos onnistumme erottamaan heidät toisista, on meillä kaksi säätyä kahta vastaan, ja voitto on meidän. Jos se ei onnistu, niin koetatte talonpoikia; jos ei sekään onnistu, on asemamme epätoivoinen, ja meidän täytyy ryhtyä muihin keinoihin.

— Unohdatte, hyvä parooni, että käytettävänämme on vielä kolmaskin sääty, jota raha vallitsee ja hallitsee, virkkoi Bertelsköld.

— Älkää toivokokaan voivanne vaikuttaa porvareihin, — virkkoi taas olkapäitään kohauttaen Sprengtporten. — Porvarissäädyssä on kansanvallan varsinainen ahjo, se ei koskaan ole tyytyvä vähempään kuin koko valtaan ja se tahtoo yksin nauttia koko voitosta. Mitä teihin itseenne, hyvä kreivi, tulee, niin voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä!

— Niinkuin suvaitsette. Olen nöyrin palvelijanne.

Herrojen puhelu keskeytyi tähän, kun muutamat maltillisemmat tulivat pyytämään puheenjohtajaa tyynnyttämään salissa syntynyttä myrskyä. Sprengtporten meni sinne. Hänen kotkansilmänsä kiiti yli aaltoilevan väkijoukon ja oivalsi heti aseman vaarallisuuden.

— Hyvät herrat, — sanoi hän tyynesti, mutta voimakkaalla äänellä, jonka kuuluessa hälinä vaikeni, — olemme täällä keskustelemassa isänmaan pelastuksesta emmekä puolueriidoista. Tahdotaan panna koko neuvoskunta viralta, ja me olemme siitä yksimielisiä, että se on vievä koko valtakunnan häviöön.

— Ynnä aatelin, — murahtivat muutamat.

— Ynnä aatelin, se on totta. Ja sen vuoksi valtakunta on pelastettava, ynnä aateli; eikö se ole kaikkien meidän ajatuksemme?

— Niin on! — huudettiin joka taholta.

— Huhtikuun 11. p. on asia käsiteltävänä aatelittomissa säädyissä ja meillä on nyt jo 8. p. Jos herrat tahtovat syistä, joita en nyt voi ilmoittaa, mutta jotka kohta tulevat kaikille tunnetuiksi, myöntää minulle kolmen päivän lisäajan järjestääkseni asian, niin lupaan, että, ellemme silloin ole onnistuneet, kaikki menemme lähetystönä kuninkaan luo ja pyydämme valtiopäiväin lakkauttamista.

— Kolmen päivän kuluttua se on liian myöhäistä, — väittivät moniaat.

— Kolmen päivän kuluttua on kerho ehkä lakkautettu, — nurisivat toiset.

— Päinvastoin — hymyili johtaja — on minulla varma tieto siitä, että kerhon kannatusrahat, jotka on uhattu pidättää, maksetaan taas ylihuomenna.

— Olkoon menneeksi, me odotamme! — oli vastaus, sillä iloinen uutinen kerhon kannatuksesta oli yht'äkkiä tehnyt merkillisen rauhoittavan vaikutuksen mieliin.

— Eläköön kuningas! — huusi johtaja.

— Eläköön kuningas! — kaikui kohta kaikkien huulilta.