19. VEHKEILIJÄ VEHKEILIJÄÄ VASTAAN.
— Neuvoksen paikka! Voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä! — virkkoi kreivi Bernhard Bertelsköld, huulilla tuo ivallinen hymy, joka hänelle sopi niin oivallisesti hänen omasta mielestään ja jota hänellä nyt ei ollut vähintäkään syytä peitellä, sillä hän istui yksin työhuoneessaan, silmäillen muutamia kirjeitä, jotka hänen palvelijansa José juuri oli hänelle tuonut. — Ei vielä? Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, hyvä parooni Sprengtporten. Olette epäilemättä viisaimpia miehiä ja, jos itseänne saa uskoa, paras vehkeilijä koko Ruotsissa. Mutta te unohdatte, että teille mahdollisesti voisi löytyä kilpailijakin. Pidätte itseänne niin voittamatonna ja meitä muita vähäisiä kuolevaisia niin vartavasten kuonokoppaa varten luotuina, että luulette voivanne heittää meille muille tuommoisia pieniä sokeripaloja, tuommoisia jos ja koska, niinkuin on tavallista, kun tahdotaan rakkikoiria istumaan. Minua todellakin haluttaa vähän kujeilla kanssanne, jos ei muuta varten, niin pitääkseni teille tarpeellisen luennon kainoudesta… Neuvoksen paikka! Sepä on, kautta kunniani, pauvre offert näihin aikoihin, ilman välipuheitakin. Puuttui vain tuo ei vielä, joka teki suorastaan naurettavan vaikutuksen. Ja kuinka erinomaisen maltillisesti minä vastasinkaan, koettaessani pysyä totisena: "Niinkuin suvaitsette; olen nöyrin palvelijanne!" Olisipa voinut luulla minua Espanjan grandiksi, joka pitää jalustinta tyhmälle infantille. Minun täytyy tosiaankin ihmetellä itseäni.
— Mutta katsokaamme, — jatkoi hän, avaten keveällä kädellä kirjeen toisensa perästä. — Isältäni? Tietysti taaskin nuo vanhat valitusvirret… Oikein. Hän on sairas surusta ja ikävästä. Madame on tietysti korvaamaton, kuka nyt katsoisi karjaa ja hoitaisi kanoja ja lukisi illalla ääneen mon cher papalle. Hän on ottanut kotiopettajan Veralle — erään neiti Sjöbladin. No, siinä nimessähän on toki hiukan sointua. Saadaanpa nähdä, että vanha Celadonimme rakastuu häneen ja vielä naipi hänet. Enhän juuri ole, par hasard, ihastunut emintimiin, mutta jos ei Pohjanmaan tervanhajua saa muuten haihdutetuksi talosta, niin à la bonheur!… Paul on Upsalassa ja harrastaa tieteitä erään nuoren, Thorild-nimisen miehen kanssa…
Kreivi Bernhardin katsanto synkistyi. Hän sytytti yht'äkkiä kirjeen väkiviinalampusta, joka tätä varten aina paloi hänen pöydällään. Kirjeessä oli sana, joka poltti hänen kättänsä. Hän ei saattanut lukea veljensä nimeä.
— Mitä näen? — jatkoi hän avaten uusia kirjeitä. — Rakastettavalta markiisittareltani! Ja niin tuoksuva! Hän kutsuu minua huomenillalla soirée en familleen. Olisi sydämetöntä loukata häntä refusellä. — Lejonramilta! Hän pyytää viittäsataa riksiä. Hyvä! Hän saa sata. Minä ehkä tarvitsen häntä… Hägerflychtiltä? Hän lähettää minulle miekkailuhaasteen pienen Lisetten vuoksi. Tyhjää touhua, me syömme päivällistä yhdessä ja lasi tokaijia on ainoa hyvitys, minkä hän vaatii… Asessori Mannelinilta. Hän pyytää puoltolausettani hovioikeudenneuvoksen virkaan. Hyvä on! Aletaan jo aavistaa vaikutusvaltaani. Voisimmepa tehdä poikkeuksen tuon aatelittoman suhteen, jos ei muuta varten, niin tehdäksemme kiusaa. Aha, rovasti Larsson! Hän on yksi niitä kaloja, joiden eteen nerokas esimieheni on kehoittanut minua nuottaani potkemaan… Arvasinhan sen: kokonainen saarna neljällä neljännessivulla. Jättäkäämme lukematta kolme ja puoli sivua ja ottakaamme selko lopussa olevasta sens moralista…
— Aika liukasta semmoisen paksun lihamakkaran puheeksi! — jatkoi kreivi silmäiltyään viimeisiä rivejä. — Hurskas mies antaa kaikkein nöyrimmästi kumartaen tietää, että hän on valmis julistamaan pirun pyhimykseksi, kunhan vain uskollisesta palveluksestaan aikoinaan saa piispan hiipan palkakseen. Mutta tätä nykyä ei voida mitään tehdä; sääty on rutihullu … ei, kuules kuinka hän ylistelee arvoisia virkaveljiään!… Ja hänen itsensä täytyy tätä nykyä ulvoa susien kanssa — hän tarkoittanee paimenia — kunnes hän korkeasukuisen herra kreivin y.m. eteen voi laskea alamaisen kunnioituksensa kiitosuhrina uskollisuuden alttarille… Oivallista! Mies on saanut myssyiltä paremman maksun, mutta tahtoo pitää paluumatkan avoinna siinä tapauksessa, että vielä sattuisimme pääsemään rahoihin. C'est fini, hyvä Svenska Bottenin parooni! Sitä porttia ette korupuheilla murra. Mitä minun on tekeminen? Minä panen eteenne tämän kallisarvoisen, dogmaattisen mestariteoksen, ja te tulette ymmärtämään, että pappien suhteen emme voi muuta kuin pyytää heiltä rippiä ja synninpäästöä.
— Tahdon kuitenkin, niin paljon kuin mahdollista, totella käskyä, — mietti kreivi edelleen. — Nyt on siis tullut talonpoikain vuoro… José!
Kamaripalvelija tuli.
— Oletko kutsuttanut tänne sen miehen sieltä Saunakadulta?
— Hän odottaa tuolla ulkona teidän armonne käskyjä.
— Tuo hänet sisään.
José meni ja palasi kohta tuoden muassaan nuoren talonpojan, hyvän, rehellisen ja päättäväisen näköisen. Kreivi loi häneen huolettoman katseen ja näytti kummastuvan hänen nuoruuttaan.
— Nimesi? — kysyi hän.
— Joonas Perttilä, valtiopäivämies Isokyröstä, — vastasi talonpoika hämmästymättä.
— Olette jotenkin nuori hoitamaan noin tärkeää luottamustointa, — virkkoi kreivi hiukan kohteliaammin.
— Pitäjäläisteni mielestä olin tarpeeksi vanha, — vastasi talonpoika.
— Hyvä. Tiedättekö, mistä on kysymys. On henkilöitä, jotka tarkoittavat talonpoikain parasta ja arvelevat, että he ovat aivan liiaksi verotettuja. Kunnes kruununmaksut vähenevät, johon ei liene enää pitkää aikaa, on tärkeätä estää papiston suunnattomia vaatimuksia. Nykyisten olojen vallitessa paimenet keritsevät paljaiksi lampaansa. Nuo vastikejyvät, ymmärrättehän…
— Siitä oli eilen puhe. Mutta me talonpojat kynnämme ja kylvämme mieluummin omia peltojamme.
— Tietysti. Mutta jos joku hyvä ystävä osoittaa teille paremman auran, joka kyntää syvemmän vaon, niin sehän on teidän omaksi eduksenne.
— Onpa se niin ja näin. Meillä on tätä nykyä niin monta hyvää ystävää, eikä ole koiraa karvoihin katsominen.
— Vai niin. Olette myssy?
— En. Hattu olen, jos välttämättömästi tarvitaan päähinettä.
— Sen parempi. Silloin olemme samaa mieltä. Perttilä? Muistelen joskus kuulleeni tuon nimen.
— Olettepa saattanut kuullakin, koska omistan sen maatilan, josta teidän armonne suku polveutuu kuudennessa polvessa ja josta se on saanut nimensä, — vastasi talonpoika häikäilemättä.
Kreivi puri huultaan. — Se on mahdollista — lausui hän välinpitämättömällä äänellä — ja sitä enemmän meillä on syytä vetää samaa köyttä. Talonpojat eivät suostu esitykseen, sanoitte?
— Eivät.
— Sanon teille jotakin näin meidän kesken, ystäväni. Siinä talonpojat tekevät varsin oikein. He ovat niin kauan tanssineet herrojen pillin mukaan, että he nyt vihdoin voivat ruveta itse soittamaan.
Perttilän viekkaasta ilmeestä saattoi nähdä, että hän pidätti itselleen oikeuden uskoa kreivin sanoista sen verran kuin itse tahtoi.
— Kummastuttaako tämä teitä? — jatkoi Bertelsköld. — Osoittaisitte minulle enemmän luottamusta, jos tietäisitte, että olen elänyt ulkomailla vapaiden kansojen keskuudessa, jotka ovat hävittäneet kaiken aatelin ja ovat siitä hyvin hyötyneet. Niiksi meilläkin menee, rakas Perttilä. Kunhan aluksi saamme aatelisen neuvoskunnan tieltä pois ja aatelittomia heidän sijaansa, niin käy loppu kuin tanssi; vai mitä luulette?
— En luule mitään, — virkkoi talonpoika.
— Voinko luottaa vaitioloonne?
Perttilä nyökäytti päätään.
— Kuulkaa siis. Osoittaakseni, kuinka totta tarkoitan, tahdon kuiskata teille jotakin korvaan. Kuningas on puoltavinaan neuvoskuntaa, mutta hiljaisuudessa hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että koko neuvoskunta joutuu viralta. Käyttäytykää sen mukaan, hyvät maamiehet, älkääkä osoittako sääliä, mitä ikinä herrat tahtovat teille uskotellakin! Ymmärrättekö nyt minua?
— Ehkä. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet.
— Hyvästi. Jos jotakin tarvitsette, kääntykää minun puoleeni. Ja muistakaa, mitä olen sanonut: jos talonpojat yhtyvät pappeihin ja porvareihin, niin neuvoskunta pistää pian pillit pussiin, ja valta on teidän!
Talonpoika raapaisi jalallaan ja meni tiehensä, hämillään ja epätietoisena siitä, mitä hänen oli ajatteleminen tuosta noin odottamattomasta kehoituksesta. Bertelsköld puolestaan heittäytyi selkäkenoon sohvaan ja nauroi niin sydämellisesti kuin hänen oli mahdollista nauraa.
— Kauniita opetuksia — ajatteli hän itsekseen. — Olisinpa, kautta kunniani, maksanut tynnyrin kultaa saadakseni koko Svenska Bottenin kuulijaksi ja nähdäkseni noiden kunnon isänmaanystäväin hämmästyksen. Vakoillessani pappeja ja talonpoikia olen mainiosti onnistunut. Osasin panna niin kömpelön syötin, että kalat tunsivat ongen. Nyt ovat porvarit vielä jäljellä; esimieheni tulee kyllä olemaan tyytyväinen. Tahdomme pyöritellä heitä niin, etteivät ainoastaan he, vaan koko neuvoskuntakin joutuu ymmälle. José!
Kamaripalvelija tuli.
— Nämä piletit sinä viet heti pormestarien Sebaldtin ja Sundbladin rouville sekä kauppias Larssonin rouvalle. Mutta varo tarkoin antamasta heidän tietää, kuka sinut on lähettänyt. Uskottele heille, että tulit suoraan piispa Forsseniuksen tai jonkun muun myssyjen johtajan luota. Sen jälkeen viet tämän piletin Suurkirkon ensimmäiselle vahtimestarille ja annat hänen tietää, että parooni Höpken tai joku muu hattujen johtajista on sinut lähettänyt. Muista tarkoin, että ensimmäiset kolme pilettiä tulevat myssyiltä, mutta viimeinen hatuilta. Ei haittaa, jos virkat sanasen kuninkaasta vahtimestari Östergrenille; hän on hattu, siis nykyisin kuningasmielinen. Ymmärrätkö?
— Sennor tulee olemaan tyytyväinen.
— Hyvä. Myöskin Svenska Bottenin parooni tulee olemaan tyytyväinen.