20. PORVARINROUVAT.
Voisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin tärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä miestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja ja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän varsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti. Ainakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen ystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa ja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa pestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö palvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen huonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen armonsa myssyttären luona.
Ei ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat valtiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa suhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita käsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia säilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä tapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka teki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli odotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta tapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että pääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia, ja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan tahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli harjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin kiihkeiksi.
Niiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa isänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas Larsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin hän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä huostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven kuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen ukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa Kungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli tärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten puotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän ruokatarpeita.
Kun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä aina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin, että aika kävi kunnon "rouva" Larssonille pitkäksi — sillä vanha rehellinen "muorikulta", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää kelvannut hienostuneessa Tukholmassa — ja silloin hän aina löysi jonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään jaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti hienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja sokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan tuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat heidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa politiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta palttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin läheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.
Tämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat säädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä kuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään valtiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että valtakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään. Porvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja alkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä, punakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen vaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun aatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa, kumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko alentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että porvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se tapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton, tai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli pieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman itseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa tilaisuuksissa.
Nyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta merkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä lauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä hartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä neuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi norrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin ruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön puheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen kamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti kunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin rouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:
"Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!
"Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei absenteeraa Suurkirkosta profiteeratakseen rovasti Wijkmanin edifiantista saarnasta, olisi isänmaan conditioneille ja aatelittomain säätyjen reputationille erittäin encourageraavaa, jos arvokas Rouva ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn precieusit rouvat tahtoisivat olla niin gratieusit, etteivät placeeraisi itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten disponible, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa continuerliseen dispositioniin".
Piste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen tämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen sisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen hän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin makua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät neuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei suinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli poissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi eukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä pormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.
Sinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari Haeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti kursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva oli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli ollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että "jos Kunnioitettu Rouva dependeeraisi Hyvinarvoisan Pormestarin consentementistä, tahdotaan täten ainoastaan suurimmassa confidencessä esiintuoda se obligeanti propos, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti precieusit Säätyrouvat tulisivat animeeratuiksi occupeeraamaan sen arvon ja paikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille cedeerettava".
Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. — Sebaldtini, — virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, — mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi embrasseerata yhden neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta amusementiä. Aikovatko rouvat persvadeerata miestensä protectionia promeneeratakseen kirkkoon ja placeeratakseen itsensä sille paikalle, mille heitä conventioneeraa?
— Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona, — virkkoi rouva Larsson sävyisästi.
— Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin — virkkoi rouva Sundblad nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.
— Ja minun mieheni, — virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, — kysyy minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.
— Koska niin on, — lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, — niin ei kukaan meidän miehistämme tahtone konstrueerata meidän vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei dependeerattaisi heidän consentementistään (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi ehkä execrabelia olla invenieeraamatta miehiämme asiaan, joka ei heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?
Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi puhemiehen rouvan mielipiteeseen.
— On siis instrueerattu, että me huomenna kello 9 precideeraamme itsemme Suurkirkkoon ja confundeeraamme tulevan situationimme? — kysyi edelleen puhemiehen rouva.
— Olkoon menneeksi, — vastattiin.
— Haluavatko rouvat abstraheerata itsensä tänne luokseni matkalla kirkkoon? Koska satun logeeraamaan Kauppatorin luona aivan lähellä kirkkoa, niin voimme accompagneerata toistemme conduitiä.
— Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, — vastasivat rouvat ja poistuivat syvään niiaillen.