21. VALTIOROUVAIN PENKKI.
— Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? — kysyi rouva Larsson mitä viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä valtioneuvoksettaren arvoaan.
— Ei ole aikaa, — vastasi ukko jurosti.
— Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, — lisäsi hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.
— Vai niin.
— Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä saarnamies ja niin isänmaallinen!
— Vai niin.
— Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?
— En.
— Mikset, rakas Tuomas?
— Hän saarnaa joka päivä säädyssä.
— Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?
— Tyhmyyksiä.
— Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.
— Tyhmää lörpötystä.
— Mutta, rakas —
— Anna minun olla rauhassa.
Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään, vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.
Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta huulilta.
— Minä puolestani, — virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin tärkeänä, — minä puolestani olen päättänyt obstrueerata miestäni agreablilla surprisilla. Hän on niin modifieerattu, että hän mahdollisesti pelkästä modestiasta on cedeeraava sen estiméen, jonka säädyt suvaitsevat pretendeerata hänelle ja meille. Minä proponeeraan, että me possideeraamme situationimme, niinkuin jo on sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan sauvreerataksemme vapauden ja isänmaan.
— Tietysti, — yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. — Sen teemme sauvreerataksemme vapautta.
Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli ehtinyt sen avatakaan.
Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan valtakunnan suurimmasta.
Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi. Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.
Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.
Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen alitse.
Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain puolillaan.
Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.
Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät kaikkien — myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin — suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.
Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".
Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä.
— Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, — rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.
— Me istumme, missä istumme, — vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.
— Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkki, — sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.
Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.
Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.
— Matamit astuvat ulos! — uudisti vahtimestari uhkaavasti.
Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.
— Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, — vastasi hän siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen, hän ainakin saisi istua koskemattomana.
— Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! — toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.
Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen rouva pani vastaan. — Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen inventeeraama ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin! — huusi hän vimmoissaan.
— Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!
Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta. Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi, minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen syvimpään laaksoon!