22. MARKIISITAR EGMONT.
Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli soirée en famille markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain — sillä kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä syytä aivan riittävänä! — oli miten oli, markiisitar oli edellisenä kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat, taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan hänelle kunnioitustaan — kaikki muut paitsi yksi ainoa — ja tämä oli kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin, että kuningatar oli mustasukkainen — eikä sanottu suotta.
Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena — ellei hänellä olisi ollut pahana tapana räpyttää silmiään — jos eivät samat silmät olisi olleet liian epämääräiset — jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi, puheli liian paljon ja — sanalla sanoen; hänellä olisi naisten silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.
Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta, iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut, seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena kuin ennen.
Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä; puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen. Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa; mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan — he eivät viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".
Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld, joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa, olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli. Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela, ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi, mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.
Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui — hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se oli naisen sydän.
Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan. Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä, joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.
Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.
— Nous verrons, — ajatteli kreivi. — Saammepa nähdä.
Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa, ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat Svenska Bottenin herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa, parooni Sprengtportenin kanssa.
— Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, — sanoivat he hänelle — ja asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?
— Odottakaa, — oli vastaus.
— Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?
— Odottakaamme.
— Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee tehdä?
— Odottaa!
Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.