16. JULKINEN PAHENNUS.
— Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (sincerissimam venerationem) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, — alkoi maisteri Seleen sointuvalla latinalla. — Tunnustan myöskin kernaasti hänen teoksensa ansiot in amplissima forma. Ainoastaan muutamia vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet kirkkaan auringon edessä (nubila Phoebi), katson velvollisuudekseni keveästi kosketella (leviter tangere), antaakseni tekijälle enemmän tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (praeclaram eruditionem). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä luettava muuten hyvin huolellisen (scrupulosissima) Frenckellin kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).
Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy, ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.
— Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, — sanoi respondentti — ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.
— Nequaquam, ei suinkaan, — keskeytti opponentti, suuresti kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,
— Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen, — selosteli Paul.
Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden oikean merkityksen ja tarkoituksen.
— Sitten, — sanoi opponentti, — on tekijä minun mielestäni vähemmän tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi, vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä hämäriä kohtia…
— Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, — selosti Paul.
— Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, — sanoi maisteri Seleen kovasti suuttuneena, — ja pyydän että respondentti käyttää verba formalia. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista…
— Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista, — toisti respondentti hyvin vakavasti.
Kuulijakunta purskahti nauruun.
Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten: nego, minä kiellän!
— Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, — selosti Paul järkähtämättömän tyynesti.
— Nego, iterumque nego! — huudahti maisteri Seleen.
— Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään korkeinta olentoa ole olemassa, — jatkoi tuo taipumaton respondentti.
Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä. Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin, tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta rohkeudesta.
— Dominus respondens käsittää väärin korkeasti oppinutta opponenttia, — puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille korville.
Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.
— Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on epäiltävä kirja — sanoi respondentti.
— Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa, — oikaisi vastaväittäjä.
— Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi, — sanoi Paul.
— Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää — oikaisi
Hjelt.
— Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta
Jesaiasta.
Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta auditorium majusen hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä sotakunniaansa.
Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista, joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita odotettiin.
Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.
— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, — lausui respondentti yhtä kylmäverisesti.
Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.
— Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, — selosti Paul terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota tahtoi puolustaa.
Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat. Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton; kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen, jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti, loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe olisi ollut täydellinen mestariteos — siitä puuttui ainoastaan kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.
Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha omatunto.
— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, — sanoi hän, — julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi.
Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle, joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.
Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. —
Nuori mies, — sanoi hän Paulille, — sinä tulet tänään kello 4
luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, — lisäsi hän
Alanukselle, — päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.