17. AURORA-SEURA.
Turussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla oppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä: vähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet erosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat ankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman pilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat kahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja nuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata rauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan tuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun tiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka vain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin. Kaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja, jotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä. Näytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa puhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.
Aurora-seura — tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kehto ja aamurusko — oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen lähimpänä tarkoituksena oli toimittaa "Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) — joka oli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni, että koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi puoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli pantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana: "Todistus jalomielisestä ystävyydestä", "Sananen Kivimuurien rakentamisesta Maaseudulla", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus kansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia kuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus vähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.
— Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan! — lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä huulillaan. — Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla iloista tiedettä.
— Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? — kysyi Porthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän saakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo olemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität "iloisen tieteen" viljelemiseksi.
— Olet oikein arvannut, — sanoi Calonius, — se on todellakin hautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä paperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä muste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:
Tuo Cleon, joka leukahansa sai parrattomaan kaulustan, kas, ruumissaaton unissansa hän näki verkkaan kulkevan. Ol' arkuss' sanat: "Eräs makaa täss' epäuskon, juonten takaa mi löysi rauhan; huolii viis niist' Theologia Naturalis."
— Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! — huudahtivat muutamat. — Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet seuraamme.
— Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! — hymyili Calonius.
Luuvalo eukon tappoi, oi! hälle laulun puhetaito soi, historia kaivoi hälle hau'an, toi metafysiikka surusauvan ja juridiikka mitalit. Ol' lääketiede riemuissansa, näin taudiss' onnistuttuansa. Ol' eksegetiikka suruinen, taloustiede toi havuja haudallen, ja sitten seurasi botaniikka ja kemia, astronomia, fysiikka, ja lopuksi vielä matematiikka. Mut kahdeksannentoista, kas, vuossadan henki istuipas siin' ylimpänä punaviirein, soi piiska, vaunut läksi kiirein. Ja tuossa tieteet ällistyin nyt seisoi kaikki suruissansa. Mut Cleon heräs' unestansa ja tunsi, leukaans' sipaisten, siin' yhä papinkauluksen, vaikk' kohta teologia kai jo iäks päiväks surman sai.
— Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen. — Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin todellinen runottaren lemmikki!
— Auctor anonymus, — nauroi Calonius. — En ainakaan neuvoisi häntä esittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä arvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: "Käännös ranskasta"?
— Ei, — sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. — Ne gutta quidem, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran vaiteliailta huulilta.
— Ymmärrän, — naurahti Lindqvist. — Ei pisaraakaan tuosta "ehdottomasti tappavasta myrkystä", jonka voi karkoittaa ainoastaan kirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.
— Me, — jatkoi Porthan, — voimme sietää melkoisen määrän attikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään vaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei aikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on pannut akatemian isät ihan pyörälle.
— Jos isien laita on niin huonosti, — virkkoi Kustaa Weman, suomalaisen kirjallisuuden dosentti, — niin herkeän vannomasta "isiemme luiden kautta". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa saappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin edessä.
— Niin minäkin luulen, — vastattiin. — Poika yksinään ei ollut vaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha omatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä vastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin kaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.
— Oikein. Ja siitäpä syystä anonymus on hänet haudannut, — myönsi
Calonius.
— Hyvät herrat, — puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, — voimme leikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla säkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin tästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta ylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta minua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista ikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen tieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena, joka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon kantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta polveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme pääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että niillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin kieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen juuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen askel.
— Mitä siihen tulee, — virkkoi Calonius, — niin en pelkää ketään Rousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä Porthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä lukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia vallattomuuksia vastaan.
— Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut lisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? — kysyi Lindqvist Caloniukselta.
— Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida selvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. — Sanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo lääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.
— Ja sinä, Porthan? — kysyi Weman.
— Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, — vastasi ankara tutkija tyynesti.
— Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, — lausui Lindqvist.
— Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta
Bertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.
— Voisin lisätä, — sanoi Porthan, — että hän on roomalainen sydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen luonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja omistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen edessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme. Aikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli Lindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin osaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä i-pilkkuakaan. Fiat justitia…
— … et pereat mundus[12] — nauroi laintulkitsija. — Kun kuuntelee Porthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin Catoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla itkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli menettää ihonsa ihanuuden.
— Sinä vääristelet asiat! — nauroi Porthan. — Sisareni oli menettämäisillään silmänsä.
— No niin, — jatkoi Calonius, — kuulettehan nyt, että hän tunnustaa. Ja hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän itsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja pakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle, jonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta. Mutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen runoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole tikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:
Jos sukkelaa ois kaikki perinpohjainen,
ja hyvä äly turva hyvän sydämen,
ja kuntoa jos kainous aina todistais,
ja kohtelias häveliäs olla osoais,
niin vaaraa ei se tois
herkkäuskoinen jos ois.[13]
— Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! — huudahti
Porthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.