18. PIISPA MENNANDER.
Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen, joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet. Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä, hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa Suruttomaan.
Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja kuuli Leon karkean äänen, — saman Eudoksius Lejonfällin, jonka sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä huomiota.
Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.
— He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, — sanoi Leo; — mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan. Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.
Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi portin pieleen.
Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden, kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä, viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin yksi mies, nimittäin Kellgren — ja hän oli vielä tuskin muuta kuin raaka-ainetta — jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.
Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain historia.
— Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla, kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! — huudahti Clewberg iloisesti. — Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista, hakusanan Christianisme kohdalla.
Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään anteeksi loukatuilta teologeilta.
Leo seurasi häntä piispan talolle. — Parasta on, että sinulla on kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, — sanoi uskollinen ystävä.
Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.
— Nuori mies, — sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, — olet tänään suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.
— Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee ajatella minusta niin hyvää, — sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. — Osoittaakseni, että sen ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä vastaan, joita katsoo vääriksi.
— Ei kaikkia aseita, — sanoi piispa ankarasti. — Ainoastaan raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi ihmisellä ole vakaumusta, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.
Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.
— Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, — jatkoi piispa ystävällisemmin. — Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.
— Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän korkea-arvoisuudellenne, — sanoi Paul, — jos teeskentelisin katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.
Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän jatkoi osaaottavalla vakavuudella:
— Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies — en esimiehenäsi, vaan isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi — älä usko tuota uhman ja kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi. Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa. Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon kaikki unohdettu!
Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. Tätä sydämellistä varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui päätöksessään.
Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel, velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta, ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:
— Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10 konsistorioon.
Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin. Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa vastaan.
— Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, — sanoi hän, — mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.
— Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! — sanoi piispa pahoillaan.
— Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, — ilmoitti Paul vakavalla äänellä.
— Niin ollen, — vastasi piispa, — erotan sinut vuoden ajaksi Turun yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, jos pyydät anteeksi.