19. SURUJA SURUTTOMASSA.
Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen, käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten juoksivat häntä vastaan.
Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa riemuissa ja suruissa. — Mitä on tapahtunut? — kysyi hän, samalla kun hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien pilvien lävitse.
— Pelkään, — vastasi Eerikki, — uneni käyneen liiaksikin toteen.
Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen
onnellista vuotta — ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen
Suruttomaamme.
— Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! — nuhteli häntä uskollinen puoliso. — Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä sinua huolestuttaa!
— Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin kuin hän uskoo nemesis divinaan; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan, jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno on tänään sanonut irti lainani.
— Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi, jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta. Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!
Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! — sanoi hän. — Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin oivaa kasvia kuin sinä.
— Mitä joutavia! — nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen veitikkamaisten silmäripsiensä alta. — Tuo ei ole mitään, jos Jumala edespäinkin suo meille terveyttä.
— Niin uskon minäkin, — sanoi mies, — enkä joutuisikaan epätoivoon, kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi. Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.
— Vai niin? Siis Paul! — virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat nopeasti ja selvästi.
— Hänet on erotettu yliopistosta! — vastasi Eerikki.
— Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?
— Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä. Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?
— Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.
— Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli, että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa asioissa ankara kuin roomalainen.
— Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no, se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista, Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?
— Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.
— Se siivo, kunnon ylioppilas!
— Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.
— Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, — vastasi Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. — Mutta nyt ei ole kysymys siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää. Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?
— Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.
— Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.
— Minäkö? — sanoi Eerikki hämmästyen. — Juuri sinähän niin vakaasti vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?
— Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, — vastasi Eriikka päättävästi. — Et matkusta Afrikkaan, ystäväni. Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä. Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén kanssa meidän asioistamme.
— Ja sinä jäät yksin, Eriikka?
— Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita hoitamaan.
— Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! — huudahti Eerikki ihastuneena. — Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.
— Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon laulavan! — sanoi Eriikka harmistuneena. — Minusta näyttää kuin olisi tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.
— Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.
— Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko
Paul maksanut pelivelkansa?
— Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.
— Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.
— Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan tunnustaa.
— Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?
— Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään, että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.
— Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä tekee?
— Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa, mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.
— Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa portin ja tulee tännepäin…