20. SIELUJEN KAUPPIAS.
Kello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin ratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi pitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään, jossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin sisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia keitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen oli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi tuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa mielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin kylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo hänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.
— Minä tulen, — sanoi Larsson, — eilisen välipuheemme mukaan kuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta siitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.
— En muista tehneemme mitään välipuhetta, — vastasi tohtori kylmästi. — Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille vastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan pieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain harvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei tätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa sulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän elämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista ahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta elämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran vielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi tehdä.
— Tiedän olevani liian vanha, — sanoi Larsson ujosti, — enkä pyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi mahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista roppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi taitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi, niin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä ostaa.
— Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne tuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä valmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan seteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon hinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai pitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin niitä.
— Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, — virkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, — mutta juuri sentähden tahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan palveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen rikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua … viattomasta halusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa teitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut valtiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi katumaan minulle tekemäänsä palvelusta.
Tohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. — Arvonimiä? Kunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka on sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja vallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?
— Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän asuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla paljon mukavampi … tutkimuksianne varten…
— Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko aution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja, jos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää ja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän asunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.
— Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja terveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.
— Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?
— Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.
— Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin pääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa Aadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini kantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista sotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun Königsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut Piccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin tieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa ja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan neljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta vertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella vuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran asunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.
Larsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta. Tuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki tohtorin huulilla ja hän lisäsi:
— Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole. Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan elämännesteestä?
— Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit harjoittavat sellaisilla tavaroilla, — vastasi Larsson jyrkästi, sillä hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. — Muutoin, — lisäsi hän, — minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään tekemisessä noituuden kanssa.
Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. — Hagelwetter! — sanoi hän, — kenpä ei olisi kristitty! On vain monta luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää, millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.
— Lahjaksiko? — kysyi kauppias.
— Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.
— Mikä se olisi?
— Te annatte minulle pantiksi sielunne.
Larsson luuli kuulleensa väärin. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.
— Te annatte minulle sielunne pantiksi, — toisti tohtori kylmästi.
— Mitä uskallatte pyytää? — huudahti kauppias suuttuneena. — Olenko minä narri, vai oletteko itse paholainen?
— Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, — vastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. — En tyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin olkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.
— Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka mielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.
— Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?
Larsson oli kahdella päällä. — Millä tavoin minun tulisi antaa teille sieluni pantiksi? — kysyi hän ilmeisesti epäröiden.
— Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän neulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle kontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan muodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön, jolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte, mitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne. Minulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.
— Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?
— Aluksi tämän pullon, — vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen kristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. — Se sisältää 199 tippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän kuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.
— Ettekä te vaadi mitään muuta?
— En mitään.
Kauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä kaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla todellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön summa 143.280 riksiä.
— Minä suostun sopimukseen, — vastasi hän.