21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.
Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.
Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan. Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti kulkuaan.
Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle, että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.
Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.
Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta. Se oli profeetta Jesaian 28. luku.
"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä! Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka, joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan, joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!
"… Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! — Koska te sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan, kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee, jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".
Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen Suruttoman alueelle.
Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat johtajiansa sokeasti minne tahansa.
Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu, niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa. Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa, jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.
Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa koululaulua Caeperit faustis avibus; toinen tahtoi virttä Puer natus in Bethlehem. Toiset huusivat, että laulettaisiin Gaudeamus, ja heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt, välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa ylioppilaslaulua:
Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus. Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.
Mutta nyt tuli pieni muutos:
Vivat Academia, vigeant studentes!
Pereant theologi!
Floreant haeretici,
nec non respondentes![14]
— Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! — kaikui huuto myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.
Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen ukkosenjyrähdys loitompana.
Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul Bertelsköldille.
— Cecilia, — sanoi Eerikki, — avaa Psaltari, — laulakaamme mekin ylistysvirsi.
Cecilia luki:
"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."
"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon. Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään, hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata Jumalani kiitosta eloni loppuun… Herra, älä meille, älä meille vaan omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"
Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen päässyt valtaansa.
Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.