22. PAULIN UNI.
Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön. Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan taivaasta ja maasta.
Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö, yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.
Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.
Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.
Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.
Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa. Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta — ei ukonpilven tavoin, jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate haudalla.
Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.
Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin, ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?
Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen: "ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi; hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten eläisi.
— Kuka on sinut kuolettanut? — sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä hänen sydämensä oli murheellinen.
— Sinä! — sanoi tammi.
— Minäkö? — Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle, taivaalle ja merelle.
— Sinä! — sanoivat ne.
Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?
— Sinä! — sanoi kivi.
— Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja, jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta hänen ympärillään:
— Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme!
Jumalamme!
— Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! — huudahti nuorukainen.
Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.
— Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? — sanoi Paul.
Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa. Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää; näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat, erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen…
Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut — tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin, joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä, joka siemenessä uinailee.
Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi, hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?
Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. — Katso, — sanoi äiti, — kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?
— Lupaan, — sanoi lapsi.
— Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja kiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, — sanoi äiti. Ja he notkistivat kumpikin polvensa — ja kun Paul heräsi kummallisesta unestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.