23. KAKSI KADONNUTTA.
Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.
— Matkalleko? — kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.
— Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! — vastasi Eerikki. Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin olet täällä.
Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja riensi ulos.
Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!
Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki. Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia lasisirusia ja kuonapaakkuja.
Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka — ja hän oli kuuro — oli yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta. Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat: olipa hyvä, että tuo tuolla vihdoin oli mennyt sinne, mihin hänen oli mentävä. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.
Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.
— Matkusta, — sanoi Clewberg, — ja palaa takaisin, kun teologian viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän jälkeeni Leuktran tappelun!
Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä katuisivat — ja Porthankin! — lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran satamassa.
— Siihen yhdyn minäkin! — vakuutti Leo. — Papinkaulus jää ehkä iäksi päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla! Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan, niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! — Ja itku pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.
Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton aarre.
— Minulla on sinulle jotakin sanomista, — lausui Eriikka Paulille, laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja, käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. — Tule, Paul, istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.