24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.
Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima, että ne voivat nähdä sumujen läpi ja tuntea, enemmän kuin tutkimalla tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa, ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen tapaiseensa nuhdesaarnaan:
— Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, — sanoi hän, — mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen. Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.
— Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, — huomautti Paul.
— Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia, mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma. Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?
— Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.
— Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö: häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.
— Mutta teologit tahtovat todistaa…
— Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.
— Toivon voivani sen tehdä.
— Tule tänne. Roosa Maija! — sanoi äiti. — Kerro Paulille, kuka taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.
— Siellä asuu Jumala, — sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.
— Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?
— Roosa kyllä tietää, — vastasi lapsi.
— Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?
— Roosa tietää vain, — vastasi pienokainen hyvin vakavasti.
— Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! — sanoi äiti päätänsä nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin koittaa.
Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen. Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin, myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.
— Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! — huokasi hän, heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen seutuun.
— Sen suokoon Jumala! — sanoi ääni hänen vieressään, ja poski nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin hänen rinnallaan.
— Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! — huudahti nuorukainen kuohuvien tunteidensa vallassa. — Uskotko todellakin, että me kerran ymmärrämme toisemme?
— Uskon, — virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, — ja jos et pane pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa, jonka annan sinulle muistoksi.
— Sinä lempeä sielu! — sanoi Paul liikutettuna. — Kuinka minä milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!
— Minulla on kaksi Raamattua, — jatkoi Cecilia hämillään. — Toisen olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja — et saa suuttua — minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.
— Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät ne paremmin muistiini! — pyysi Paul.
— Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, — vastasi Cecilia, oltuaan hetkisen vaiti. — Ne kuuluvat näin:
"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit…"
"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä löytää hän armon."
— Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! — kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle otsalleen, ja riensi pois.
Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä puoli ylioppilaskuntaa — se puoli, joka suosi Paulia — oli lähtenyt liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi. Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri Porthanin.
— En ole tullut muiden muassa, — sanoi tuo ankara mies ystävällisesti hymyillen, — ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina voimme kaikki hairahtua, ja se on oikeutemme, että loukkaamamme laki meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain, sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta, nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!
— Hurraa! Hurraa! — kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan harmaiden vuorten taa.