2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.
Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut vanhaa miestä Turusta Vaasaan.
Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa? Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen tähän arvoitukseen.
Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit puhuivatkin matalalla äänellä.
— Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori. — Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin paikkaan…
— Jumalan tähden, — änkytti Larsson, — ajatelkaa mitä sanotte, jos seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?
— Se on totta, — virkkoi tohtori kylmästi, — köyhä olette, perin köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa, mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä. Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole tahtonut korvausta vaivoistani?
— Korvausta? — huudahti Larsson säpsähtäen. — Mitä minä köyhä mies voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?
— Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.
— Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä … ehkä, jos olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! — lisäsi vanhus, syvään huoahtaen omaa auliuttaan.
— Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? — ivaili tohtori.
— Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta jos ette tyydy vähempään, niin — saatte kaksitoista prosenttia!
— Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin, jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä muuta vielä tahdotte.
— Mitä se voisi olla? — kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. — Onko se nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan — vielä yksitoista leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?
— Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.
— Puhuitte kerran sielustani, — jatkoi Larsson, vapisten pelosta, että voisi menettää liittolaisensa. — Se on syntinen kauppa, tohtori; mutta ehkä … ehkä voisimme sopia.
Tohtori nauroi. — Sen kyllä uskon, — sanoi hän. — Olisitte valmis myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa, joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?
— Tahdon koettaa
— Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja 49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan yksi semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta, jossa tein havainnon, lähdin Suomeen…
Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:
— Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa. Nyt vaadin palkkani.
— Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? — kuiskasi Larsson.
— Älkää luulko, — jatkoi tohtori, — että olen laiminlyönyt hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa. Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se sormus täytyy teidän antaa minulle.
— Sitä en voi, — vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. —
Pyytäkää jotakin muuta!
— Ette voi? — kysyi tohtori terävästi. — Ette siis tiedä, että sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen. Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen täytyy tapahtua.
— Ei koskaan! — huusi Larsson.
— Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa vastaan! — huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.
— Auttakaa! auttakaa! — huusi Larsson tukehtumaisillaan.
Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.
— Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! — sanoi Perttilä, nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: — Arkkuni! arkkuni!
Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.
Se oli kuninkaan sormus.