1. MAMMONAN ORJA.
Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului, sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään — ja niitä hänellä oli paljon — katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja moni muu hänen kanssaan vapauteen — tai oikeammin sen ajan vapauteen — että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.
Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka, kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi, sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta, vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.
Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle maalle. — Mitä ihmeitä? — huudahti hän, — eikös se ole Lauri-eno Vaasasta?
Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi, kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää, samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa. Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa matkaansa.
— Eikö eno enää tunne minua? — kysyi nuori valtiopäivämies. — Minä olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.
— Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, — vastasi koukistunut ukko. — Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua niin korkeiden herrojen luona.
— Aja! — sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.
Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. — Olisikohan eno tullut höperöksi vanhoilla päivillään? — ajatteli hän. — Tahdon katsoa, minne he menevät.
Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien parantamista ja essentia dulciksen, tuon sekä ruumiille että sielulle yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.
Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin. Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan essentia dulcista.
— Olette saanut kaukaisia vieraita? — kysyi hän, suoritettuaan hyvän maksun ostoksistaan.
Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti päätään.
— Eikö toinen heistä ole tohtori?
Sälli nyökäytti taas päätään.
— Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, — jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen testamenttia"
— Astukaa sisään, — sanoi sälli.
Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli vanhan Larssonin äänen kamarista.
— Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! — jupisi vanhus. — Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät, minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.
— Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, — kuului palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.
— No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan.
— No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? — kysyi piika nenäkkäällä äänellä.
— Minullako? — huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. — Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa, hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?
— Minä luulin siinä olevan rahaa, — kuului piika sanovan samalla äänellä.
— Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! — virkkoi taas vanhus surkealla äänellä. — Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala armahtakoon, kuinka voi noin puhua!
— Vannokaa! — ilvehti piika.
— Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta kuin riepuja ja kirjoja, — virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan. — Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.
— No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, — mutisi piika pujahtaen ovesta.
Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa enonsa matkatoverin ääneksi.
— Olette vannonut väärän valan, — sanoi toinen ääni. — Teillä on arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.
— Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme yrityksestämme, — virkkoi Larsson. — Olemmehan tulleet Tukholmaan hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa. Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.
— Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se merkitsee? — jatkoi toinen.
— No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi annettavan hätävalheen.