VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.
AAMUN VALKENEMINEN.
— Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, — sanoi vanha isoäiti epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen, valkoinen arkimyssy.
— Miksi ei olla oikeassa? — kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia! Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä. Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan "utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?
— Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan! — virkkoi Anna Sofia lämpimästi.
— Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se, mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet, neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!
— Mutta niinhän hän sanoikin! — huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen alussa esitettyä surullista tapausta.
— Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, — jatkoi isoäiti kiivastuen. — Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut, enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi olla sitä vastaan sanomista?
— Saanko nyt sanoa ajatukseni? — kysyi välskäri sävyisästi.
— Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa tehdä mustan valkeaksi.
— Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu, jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä, mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän, lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi. Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä. Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt, mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat meidät pahaan huutoon.
— Oli sekin mies! — virkkoi isoäiti. — Olin luullut Kaarle Viktor Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli: tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä hyvä.
— Ja jos hän olisi sen sanonut, — jatkoi välskäri, — ei hän olisi tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi tyyntyisi jälleen.
— Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä purra! — huudahti Anna Sofia. — Paul parka!
— Vera parka! — nyyhkytti Liisa Kreeta.
— No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee asiaa; vai kuinka, serkku? — kysyi isoäiti.
— Mistä minä sen tiedän? — virkkoi välskäri. — Ei juuri siltä näytä.
— Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin tulee, — jatkoi isoäiti, — niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta, vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki. Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?
— Niin, — sanoi välskäri, — minä kerron vain, mitä muut ennen minua ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin. Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa, eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun ruumis häviää.
— Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! — virkkoi Jonathan, joka ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. — Voi, jos saisin nähdä hänet kerran oikein likeltä!
— Saathan sen, tämän näköinen hän oli, — virkkoi välskäri ja nosti poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.