32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.
Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi kuvasteli hänen luonnettaan. — Ne ovat vain markiisitar Egmontin ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, — oli hän vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa pidetty hyvin onnistuneena.
— Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin opera comiquen ensimmäiselle näyttelijättärelle, — lisäsi eräs kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.
— Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava tarpeensa! — huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.
— Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan riemukulussa, — huomautti toinen samanlainen.
— Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän itse! — lisäsi Bertelsköld.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän, alabasterisen Venus kuvan.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyivät vieraat kalveten.
— Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, — vastasi Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.
— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin ulkona.
Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.
Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää — pelkuri hän ei ollut. Hän lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi parvekkeen oven ja astui ulos.
Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta, kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon keskestä kadulta.
— Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! — huusi vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata vapaata kansaa.
Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti, kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean äänensä ja huusi:
— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä, siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä kostaa isänmaan puolesta.
— Missä on veljesi, konna! — huusivat muutamat
— Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! — huusivat toiset.
— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, — jatkoi Bertelsköld, — siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat! Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!
— Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! — rähisi helposti petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: — Se on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?
— Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! — jatkoi puhuja. — Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi, että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä? Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus! Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!
— Hurraa! Hurraa! — melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä, juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!
— Minä kiitän teitä, — jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista hymyä, — minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.
Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu riemusaatossa pitkin katuja.
— Kapakkaan! Kapakkaan! — kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.
Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. — Hyvin käy, — sanoi hän itsekseen. — Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva… Vihdoinkin! Tuolla tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät. Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta? Minähän olen sitä puolustanut.
Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan katuja maksoi mitä maksoi.
Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana. Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa. Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.
Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. — C'est tout accompli, kaikki on valmista! — sanoi hän itsekseen.
Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä puuttui.
Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.
Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu keskellä omaa verkkoaan.