31. "AVIISIT" JA NIIDEN YLEISÖ.

Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien. He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän "aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä tutkien.

— Veli Larsson! — huudahti vihdoin eräs raatimies.

— Mitäs nyt? — kysyi valtiopäivämies.

— Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa säätyä… "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään oleilee…"

— Anna tänne, — sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.

— Eikö hän ole veljen oikea täti? — kysyi raatimies.

Larsson nyökäytti päätään.

— No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?

— En.

— Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä, jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.

— Vai niin.

— Raatimies Falkberg on taalalainen, — hymyili pormestari Haeggström, joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen espanjannuuskaa.

— Kiitos tarjoamasta, — jatkoi raatimies, — se kuuluu tapahtuneen siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi…

— Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen makupala Riksfiskalenissa, — virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. — No tämä nyt vasta on oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa?…" Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?

— Lue eteenpäin! — jatkoi muuan maustekauppias, joka myi aatelittomille tavaraansa.

"Hyvin tunnetaan eräs K——kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark——r E——t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen…"— Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.

— Tietysti, — jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.

— Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras, joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?

— Oli, oli! — huusivat muut vuoroonsa.

— Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K——kadun varrella". Sitä ei kukaan voi arvata. Ja kas täällä: "Mark——r E——t"

— Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela mies!… Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että saattaa valtakunnan häviöön!

— Voiko se olla mahdollista?

— Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana…

— Äläs. Voisivatko he tosiaankin…

Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos ovesta.

— No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen johdosta? — kysyi pormestari Haeggström.

— En tiedä, — vastasi Larsson. — Ei ollut koskaan suvun tahto, että tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville. Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos, leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan kuin minä elän.

— Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi ylpeät kreivit.

— Se ei käy laatuun, — arveli Larsson.

— Ei tiedä taata, — virkkoi taas lakimies. — Mutta jos ei muuta voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.

— Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.

— Isästä muistuu mieleeni — onko totta, että ukko on joutunut juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?

— Loruja!

— Sen parempi — en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan… Mutta mikäs melu kadulta kuuluu?

Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.

Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi sitä mukaa kuin väkijoukko — niinkuin sen tapa on semmoisissa tilaisuuksissa — vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut "rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta "koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori, kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huusivat useat äänet niinkuin häissä.

— Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! — huusivat toiset.

— Hakut pois! — melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen yläkerran ruutuun.

Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta, ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle väkijoukolle.

Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat, raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta rynnistyksiltä.

— Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, — menkäämme sinne tervehtimään kreiviä, — huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet turhaan työhön.

— Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun luona! — huusivat toiset hurjasti ihastuneina.

Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.

— Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! — karjui eteenpäin ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista. Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton, sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.

Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin ivattavakseen tai tuhotakseen.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin taaskin entistä hurjemmin.