30. TOINENKIN KADONNUT.
Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi: — Ei, madame! — Toisen kerran: — Oh, kyllä kai! — Sitten taas: — Kukahan se olisi ollut? — ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri tavalla.
— Babette! — virkkoi markiisitar vihdoinkin; — minusta tuntuu kuin olisin kuullut vaunujen tulevan.
Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut takaisin Solnasta.
— Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.
— Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, — vastasi Babette ilkamoisesti, — ja Andersson luulee tunteneensa eversti Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät huvitelleet maaliinammunnalla.
— Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä ajelemaan; — sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.
— Hevoset ovat väsyneet, madame!
— Anna sitten satuloida arapialaiseni.
Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla Parisista.
Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.
— Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — joko kaikki on päättynyt, kun herra kapteeni tulee yksin takaisin?
— Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo noin tunti sitten.
— Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua harhaan.
— Siinä tapauksessa, — vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, — voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.
— Entä kreivi Bertelsköld?
— Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki mahdollista.
Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. — Parooni Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni, että se on — kuinka sanoisin — vähemmän uskottavaa.
— Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy, palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, — sanoi kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.
— Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.
— Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin minä.
— Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?
— Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?
— Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?
— Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole nähnyt noin solakkaa algieriläistä.
Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.
— Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion — virkkoi hän sormiellen pistoolia. — Sallitteko, että teen teille pienen ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori mies, jonka herrat ovat tappaneet, tai minun Saladinini on tuossa tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan…
Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut jotakin päähänsä.
— Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne…
— Onko hän kuollut?
— Ei vielä.
— Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille onnellista matkaa, herra kapteeni.
Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan menevälle tielle.
— No, lempo vieköön! — huudahti kapteeni. — Mikä nainen! Kuinka ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen — hän on suorastaan hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin — mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.
Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta vierasta.
— Missä on se haavoitettu nuorukainen? — kysyi markiisitar kalpeana kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen poskensa purppuranpunaisiksi.
Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista ruotsiaan.
— Kas tässä, — jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä olen — hänen sisarensa.
— Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka hänet veivät, — vastasi ukko epäröiden, vaikka nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.
— Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?
— Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo, kuulemma.
— Minnepäin?
— Maantietä.
— Minnepäin maantietä?
— Kas, siitä en saanut selvää.
Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi Bernhard…? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään. Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi ihmetellä, lääkärin Solnaan.
— Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! — huudahti markiisitar.
— Kadonnut? Se on mahdotonta! — virkkoi kreivi Bernhard suuresti kummissaan — ja epämiellyttävästi.
— Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, — vastasi markiisitar terävästi.